Mikä on seurakunta? Osa 6

Tehtävänjakoa

Toimiva seurakunta tarvitsee tasa-arvon ja Hengen johdon lisäksi oikeat ihmiset oikeille paikoille. Jumalan suunnitelmassa on selkeästi niin, että uskovien yhteisössä eri henkilöillä on erilaisia tehtäviä. Joihinkin tehtäviin saattaa liittyä myös auktoriteettia. Auktoriteetti ei kuitenkaan tarkoita hierarkkista valta-asemaa, joka olisi voimassa kaiken aikaa ja kaikkialla. Auktoriteetti tulee alamaisuuden kautta. Niitä, joita Herra käyttää auktoriteetin alueella, on koulutettu alamaisuudessa. Tarkoitan, että vain sellainen ihminen voi käyttää aitoa jumalallista auktoriteettia seurakunnassa, joka on kaikessa alistunut Jumalalle ja etsii kaikessa Jumalan ohjausta ja johdatusta. Auktoriteetti on aitoa ainoastaan silloin kun sen alku on ylhäällä. Tällainen auktoriteetti eli johtajuus ilmenee aina erityisesti itsensä uhraavana palvelemisena. Jeesus antoi meille mallin todellisesta auktoriteetista todetessaan opetuslapsilleen, ettei hän tullut palveltavaksi vaan palvelemaan.

Seurakunta tarvitsee Hengen täyttämät ja käyttämät vanhimmat. Monikossa. Vanhimpien tehtävänä on luoda seurakuntaan uskovan kasvua tukeva ilmapiiri huolehtimalla mm siitä, että opetus on Hengen inspiroimaa ja raitista. Mikäli johtajuus jää yhdelle on seurauksena ajan mittaan varma vinokasvu. Johtajan hairahtuessa lauma seuraa perässä kuin pässit laitumella. Siksi me tarvitsemme kaikkea sitä, mistä Raamattu kertoo. Me tarvitsemme viisitahoista seurakuntavirkaa ja niiden tukemaa uskovien yleistä pappeutta, jota toteutetaan mm hengen lahjojen kautta.

Ihmisten ohjautuminen seurakuntaelämässä oikeille paikoille ja oikeisiin tehtäviin perustuu viimekädessä Pyhän Hengen valintaan. Jumalan Henki valitsee, varustaa ja valtuuttaa. Ilman Jumalan kutsua on mahdotonta palvella seurakuntaa missään tehtävissä. On selvä, että kaikenlainen viranhoito ja puuhastelu onnistuu kyllä pelkät tutkintovaatimukset täyttämälläkin, mutta silloin kyseessä ei olekaan Pyhän Hengen aikaan saama ja Jumalaa ilahduttava toiminta. Meidän tulee muistaa edelleen, että se mikä tulee lihasta on liha eikä liha peri taivaanvaltakuntaa. Seurakunnan tulisi luottaa Herraan ja hänen johdatukseensa, sen sijaan että työntekijöiden rekrytointi on ratkaistu tutkintovaatimuksilla ja soveltuvuustesteillä. On huomattava, että Raamatun periaatteen  mukaan Jumala valitsee sen, mikä ei ole mitään saattaakseen häpeään sen, joka jotain luulee olevansa. Jumalan valinta kohdistuu hyvin usein heihin, joita me emme valitsisi samaan joukkueeseen edes jalkapallossa.

Todellisuudessa vain Jumala näkee ihmisen syvimmän olemuksen. Me katsomme asioita päältä ja mielistymme siihen, mikä näyttää hyvältä. Jumalan valtakunnassa tärkeintä on kuitenkin se, mikä on sisällä ja siksi Jeesuksen vertauksen mukaan astia puhdistetaan sisältä. Se mikä täyttää sydämen tulee aikanaan ilmi myös ulkopinnalla. Jeesukseen rakastunut ja kuuliainen sydän heijastuu ulospäin hengen hedelmänä.

Oikealla paikalla oleva uskova, joka saa käyttää sitä armolahjavarustusta, jonka on saanut Herralta puhkeaa kukkaan. Uskovasta tulee hedelmän kantaja ja se hedelmä pysyy. Jotta me saisimme nähdä yhä useampien löytävän lahjansa meidän tulisi luoda pienyhteisöjä, joissa on riittävän turvallista. Seurakuntayhteyden tulisi olla niin turvallinen, ettei edes epäonnistuminen pelota. Epäonnistuminen on aina myös tarpeellinen kokemus.  Se auttaa ymmärtämään omaa lahjaa ja sen rajoja. Meidän tulisi rohkaista ihmisiä epäonnistumaan, jotta he oppisivat onnistumaan. Sen sijaan jos mittaamme lahjan aitoutta ja julistamme tuomioita pienten alkujen päivinä tehtyjen virheiden perusteella, nitistämme monta suitsevaa sydäntä.

Seurakunta on Isän koti, jossa tulisi vallita keskinäinen rakkaus. Rakkaus on aina rohkaisevaa. Se nostaa epäonnistuneen loasta, pyyhkii kyyneleet ja ohjaa paremmalle paikalle. Rakkaus saa meidät kohtaamaan toisemme veljinä ja sisarina jotka saavat iloita siitä, mitä Jumala on antanut armossaan toiselle. Kateus ei kuulu seurakuntaan, se on sielunvihollisen työkalu. Meille kuuluu ilo ja autuus ja Herran ihana läsnäolo. Meille kuuluu armolahjojen kautta virtaava Jumalan hyvyys ja laupeus ja Isän rakkaus, joka ottaa syliin. Jokaisen. Meille kuuluu kaikki taivaalliset aarteet, jotka Jumala on hyvyydessään kätkenyt seurakunnan yhteyden siunaukseen jaettavaksi lasten lailla, riemusta kiljuen.

Meille kuuluu hyvää!

Mikä on seurakunta? Osa 5

Herran Temppeli

Seurakunta on siis Kristuksen ruumis ja Jumalan temppeli. Molemmat kuvat opettavat samaa asiaa, jokaisen jäsenen on oltava omalla paikallaan toimien oman lahjansa mukaan, muuten seurakunta on kuin  kulissi, rakennus, joka voi olla näyttäväkin, mutta asumiskelvoton. Kattotiiliä ei kuulu pinota salin takaosaan kirjatelineiksi, eikä ikkunoita käytetä lattiamateriaalina. Ymmärrämme tämän luonnollisessa mielessä niin hyvin, että edellä esitetyt vertaukset tuntuvat suorastaan typeriltä. Kuitenkin toimimme juuri niin kun tulee kyse Herran temppelistä, joka on hengellinen huone ja rakennus. Rakennus tulee olla perustettu suoraan kalliolle, muuten se ei kestä myrskyä. Kallio on itse Herra Jeesus Kristus, joka on myös se kulmakivi, joka pitää rakennuksen koossa. Seurakunta perustetaan Kristus kalliolle ja sen kivijalkana apostolien ja profeettojen oppi. Sen lisäksi jokaisen kiven tulisi olla omalla paikallaan sidottuna Pyhän Hengen vuodattaman rakkauden laastilla ympäröiviin jäseniin. Perustuksen ja kallion välissä ei saa olla hiekkaa. Mikään ihmisen järjen päätelmä, oppi tai tunnustus ei saa tulla seurakunnan perustuksen ja kallion väliin, muuten seuraa sortuminen, aikanaan.

Kivet, joista temppeli on rakennettu, ovat eläviä. Jokaisella on siis tehtävänsä, joka on paljon suurempi kuin vain istua kiltisti penkissä ja antaa lahjansa kolehtiin. Seurakunnan kokouksessa tulisi toteutua Paavalin neuvo siitä, että kun me tulemme kokoon, tulisi jokaisella olla jotain tuotavaa yhteiseksi rakennukseksi. Jokaisella. Lahjatonta kristittyä ei ole olemassa, koska Henki jakaa lahjansa itse kullekin, niin kuin hän tahtoo. Ja hän tahtoo. Kyse on siitä, ettemme pääse itse valitsemaan, mikä lahja sopisi juuri minulle.

Seurakunnan kokouksen tulisi olla siis paikka ja kohtaaminen, jossa jokaisen lahjat tulevat esiin yhteiseksi rakennukseksi. Tämä on mahdollista vain, mikäli seurakunta toimii perheyhteisön tavoin tasa-arvoisuuden ja vapauden ilmapiirissä. Kokouskäytäntö joka passivoi uskovat penkkeihin hengellisiksi invalideiksi ei vastaa Jumalan antamaa mallia. On totta, että tuhansien jäsenten seurakunnan kokouksissa tämä on mahdottomuus. Ongelma tuleekin eteen vasta, mikäli seurakunnassa ei ole edes halua tukea jäsenten kokoontumisia pienemmissä perheenomaisissa yhteisöissä, joissa kristityn vapaus toteutuu koko täyteydessään ilman hierarkkisia järjestelmiä. Meillä voi olla suuria yhteisiä celebraatioita, Jumalan kansan juhlia, mutta mikäli malli on ainoa käytössä oleva, niin estyy uskovien tasapainoinen ja raitis hengellinen kasvu. Meidän on saatava palvella. Palvelu on sitä ruokaa, joka saa lampaat kasvamaan.

Seurakunta, joka ei tue uskovien kasvua on kuin pelkkä fasadi, jonka takana ammottaa rakennusmonttu. Kadulta näyttää hyvältä, mutta sisällä on täysin hoidettavien invalidien joukko. Meidän tulee jokaisen kasvaa Kristuksen tuntemisessa niin, että kunkin omat korvat aukenevat kuulemaan hyvän paimenen äänen. Vain se, joka kuulee paimenen äänen voi häntä myös seurata. Meidät on kuitenkin kutsuttu vaeltamaan edeltä valmistetuissa teoissa. Nuo teot tulevat kohdallemme, vain jos vaellamme edeltä valmistettua polkua, tietä Karitsan askelissa. Jokaisella uskovalla on henkilökohtainen kutsumus elämään, jossa toteutuu Jumalan tahto ja suunnitelma.

On huomattava, että jokainen passiivinen uskova on menetetty siunaus. Jokaisen uskovan tulisi olla Jumalan siunauksen kanava. Passiivisen uskovan lahjat jäävät helposti avaamatta ja ottamatta käyttöön. Jokainen lahja, joka jää pakettiin on pois siitä Jumalan armon ja siunauksen täyteydestä, jonka Jumala olisi halunnut seurakunnalleen lahjoittaa. Tiedon sana, jota ei kerrota jää hyödyttömäksi, terveeksi tekemisen lahja jota ei käytetä jättää ihmiset sairaiksi huolimatta Jumalan tahdosta siunata ja parantaa.

Passiivisuus on hyvin pitkälle seurausta siitä, että meille on muodostunut pyhien virkamiesten luokka, joka toimii kansasta erotettuna. On aika tehdä parannus ja kutsua ihmisiä löytämään lahjansa, kaikkien parhaaksi ja Isän iloksi.

Mikä on seurakunta? Osa 4

Ruumis vai raato?

Seurakunta on siis Kristuksen ruumis ja sellaisena jakamaton. On ymmärrettävää, että peukalon ja pikkuvarpaan välillä on etäisyyttä, mutta jos peukalo riitautuu kämmenen kanssa  seuraa halvaus tai kramppitila. Peukalon on suostuttava yhteyteen muun käden kanssa, muuten se ei ole ainoastaan hyödytön, vaan pahimmillaan suorastaan haitallinen. Eristäytyvä uskova on  kuin kramppaava peukalo tai Kristuksen ruumiin välilevyn pullistuma.

Lahkohenki eli yhteystulehdus on edelleen eräs merkittävimmistä ongelmista Jumalan seurakunnan keskellä. Oman ryhmän paremmuutta korostava teologia on jakanut kristikansan lukemattomiin toisiaan vikoileviin ryhmittymiin, tunnustuskuntiin ja herätysliikkeisiin. Eri ryhmien kilpailu ja vastakkainasettelu on monilla alueilla ja paikkakunnilla niin vanha perinne, ettei sen kyseenalaistaminen tule mieleenkään.

Kristikunnan hajaannus on seurausta sielunvihollisen työstä. Hän hajotti ja pyrkii hallitsemaan. Hajaannus on halvaannuttaneet Kristuksen ruumiin monisairaaksi raadoksi, joka makaa henkitoreissaan. Samaan aikaan ihmettelemme, miksi kuvaukset alkuseurakunnan elämästä  poikkeavat omastamme niin radikaalisti. Alkuseurakunta oli yhteisö, joka eli yliluonnollista ylösnousemuselämää luonnollisen ja katoavan keskellä, toisin kuin me. Meidän ajassamme on seurakuntia, jotka ovat täynnä teologiaa, mutta joissa on huutava Jumalan tuntemisen puute. Osa teologeista selittää ongelmaa pois väittämällä, että asioiden kuuluukin olla näin. Tällainen teologia tekee Jeesuksesta valehtelijan.  Jeesuksen mukaan hänen opetuslapsensa laskevat kätensä sairaiden päälle ja sairaat parannetaan. Merkittävä osa kristikunnasta on sen sijaan delegoinut parantamisen lääkäreille, ettei joutuisi syytetyiksi  puoskaroinnista. Kun uskova sairastuu hän soittaa ennemmin terveyskeskukseen, kuin seurakuntansa vanhimmille, vaikka Jaakob, Herran veli, kehottaakin tekemään niin.

Yhteystulehduksella on hintansa. Se on Jumalan todellisen läsnäolon puute. Lahkohengen hallitsemissa seurakunnissa  valtaavat nykyajan Ananiaat ja Safiirat parhaita paikkoja samalla kuin Jeesuksen todelliset opetuslapset etsivät lähintä uloskäyntiä. Olemme luopuneet siunauksista, joita Jeesuksen seuraaminen olisi tuottanut. Sen sijaan, että olisimme seuranneet Jeesusta, Pyhän Hengen johtamina, olemme lähteneet seuraamaan ihmisiä. Etsimme siunausta, mutta saimme kirouksen. Menetimme Jumalan tuntemisen ja hänen ihmeellisen läsnäolonsa.

Jumala kutsuu seurakuntaansa, kuten Aatamia aikoinaan, ulos pusikosta. Jumala haluaa meidän olevan läsnäolossaan alastomina ja vailla häpeää, sen sijaan, että syyttelisimme toisiamme ja kinastellen siitä, kukan on eniten väärässä. Jumala kutsuu meitä takaisin yhteyteensä ja pyhyyteen. Meidät on tarkoitettu yhteisöksi, joka elää ulkopuolella leirin. Ristinkantaja ei voi pelata roolipelejä. Siksi meidän on uskallettava riisua naamiot ja todeta, että roolileikkien aika on ohi. Meidän on kohdattava toisemme rakkaina veljinä Jeesuksessa Kristuksessa. Muuten olemme edelleen, kahden vuosituhannen jälkeen, esteenä Jeesuksen ylimmäispapillisen rukouksen toteutumiselle: että he yhtä olisivat. Lahkohenki on hylättävä syntinä, koska se on kapinaa itseään Jumalaa vastaan. Pyhä Henki haluaa tehdä kuivuneet luumme jälleen eläviksi.

Meidän on lähdettävä liikkeelle siitä, mikä on keskeistä ja yhteistä, Kristuksen rististä. Jos asetamme kaiken keskipisteeseen Jeesuksen Kristuksen Golgatan uhrin ja itsemme sen ympärille armosta pelastuvina, samanarvoisina ihmisinä, niin muut, kehälliset asiat löytävät aikanaan paikkansa. Riidat katoavat. Tulee mahdottomaksi kirota suulla sitä, jota sydän siunaa. Henki todistaa meidän henkemme kanssa että me olemme Jumalan lapset. Kristus minussa tervehtii Kristusta sinussa ja me olemme yhtä. Kuuliaisuus Kristukselle, opetuslapsen asenne, yhdistää meidät. On mahdottomuus, ettei Jumalan Henki kykenisi yhdistämään kahta uskovaa, jotka rakastavat Isän tahdon tekemistä, aivan riippumatta taustoista. Jumala kutsuu meitä yhteyteen keskenämme, jotta hän voisi ilmaista kirkkautensa keskellämme. Omassa Temppelissään.

Mikä on seurakunta? Osa 3

Kristuksen ruumis

Seurakunta on siis yhteisö, joka syntyi rakkaudesta. Rakkaus toisiin uskoviin ja ennen kaikkea rakkaus ylösnousseeseen ja kuoleman vallat voittaneeseen Jeesukseen Kristukseen, vetää uskovat yhteen. Uskovat ovat ilon yhdistämiä, sillä ilo herrassa on meidän todellinen väkevyytemme. Ilo tekee mahdolliseksi elää opetuslapsen elämää niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla. Vain ilon ja rakkauden motivoima jaksaa vaeltaa silloinkin Jeesuksen seurassa, kun tie vie kuoleman varjon laaksoon.

Seurakunnan perusta on Pyhän Hengen työssä. Henki yhdistää kunkin paikkakunnan  uskovat harjoittamaan oman paikkansa parasta. Seurakunta on aina yksi, pyhä ja yhteinen, vaikka se kokoontuisi useammassakin osoitteessa. Meidän tulisi ymmärtää, ettemme saa rajata seurakuntaa millään muilla kriteereillä kuin niillä, jotka nousevat suoraan Raamatusta. Seurakuntaan kuuluvat kaikki joilla on Jumalan Henki, kaikki, jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen, Herranaan ja vapahtajanaan.

Ruumiinjäsenet ovat osa ruumista kolmen elementin kautta.

Ensinnäkin jokaisen jäsenen tulee olla pysyvässä ja ehyessä yhteydessä oman ympäristönsä uskovien kanssa. Kädestä irti oleva peukalo voi olla kaunis ja täydellinen, mutta hyödytön. Kunkin jäsenen oma rooli yhteisen hyvän rakentamisessa mahdollistuu vasta kun jäsen on oikealla paikalla ja kiinteässä suhteessa niihin jäseniin, jotka Herra on valtansa perusteella hänen lähelleen asettanut. On ymmärrettävä, ettei ole kateenkorvan asia väittää, ettei hypotalamus kuulu samaan ruumiiseen.  Vain pää eli Jeesus Kristus itse tietää, mitkä ovat hänen ruumiinsa jäsenet. Aivan kuten luonnollisessa ruumiissakin, seurakuntaruumiissa saattaa olla jäseniä, jotka vaikuttavat perin oudoilta ja jopa käyttökelvottomilta niin pitkälle, että niiden kuuluminen ruumiiseen epäilyttää. Kuitenkin meidän on jätettävä asia lopulta Jeesuksen itsensä päätettäväksi.

Toiseksi kunkin jäsenen tulee olla osallinen samasta jumalallisesta verenkierrosta. Veren tehtävänä on tuoda ravintoa ja elämää samalla kun se puhdistaa kaikista vierasaineista. Veri vie kuonan jäsenistä pois. Samalla tavalla kuin ihmisen jäsenten elämä on sidoksissa luonnolliseen verenkiertoon, on myös uskovan oltava katkeamattomassa yhteydessä taivaalliseen verenkiertoon. Kyseessä on Jeesuksen, Jumalan pojan,  veri, joka puhdistaa meitä kaikesta synnistä. Jatkuva osallisuus veren puhdistukseen edellyttää jatkuvaa vaellusta valkeudessa. Pätkivä verenkierto aiheuttaa vääjäämättömän menehtymisen. Samalla tavalla uskova, joka pyrkii käyttämään Jeesuksen veriarmoa mahdollisimman vähän, esim. vain kerran viikossa, tunnin ajan, on vaarassa päätyä hengelliseen kuolemaan. Ainut tapa varmistaa jatkuva yhteys vereen, on pysyvä ja ehyt vaeltaminen valkeudessa.

Kolmanneksi ruumiiseen kuuluminen ja verenkierron yhteydessä oleminen on aivan hyödytöntä ilman henkeä, joka tekee eläväksi. Jeesuksen Kristuksen seurakuntaruumis ei ole hengetön mies. Vain ne jäsenet, jotka ovat kiinteässä yhteydessä ruumiiseen ja sen verenkiertoon ja joissa vaikuttaa Jumalan Henki ovat seurakunnan todellisia jäseniä. Osallisuus hengestä on niin ehdoton, että raamattukin todistaa, että se, jolla ei ole Jumalan henkeä, ei ole Jumalan lapsi. Kristuksen ruumiissa ei ole irtojäseniä, ei proteeseja, ei tekohampaita, eikä mitään muutakaan keinotekoista. Seurakunta on elävä organismi, joka toimii alkuperäisen tarkoituksensa mukaisesti oikein, kun sen jokainen jäsen on oikealla paikalla, kiinni verenkierrossa ja hengellä täytetty.

Vielä on yksi vaatimus, jonka jokaisen, joka haluaa pelastua tulee täyttää. Jokaisen tulee olla henkilökohtaisessa yhteydessä päähän, eli Jeesukseen Kristukseen tunnustaen hänen auktoriteettinsa ja hallintavaltansa ehdottomuuden. Kaikki, jotka täyttävät nämä ehdot, ovat keskenään samanarvoisia, rakastettuja Jumalan lapsia, matkalla Isän kotiin. Yhdessä kaikkien pyhien kanssa. Kaikkien, ei ainoastaan niiden kanssa, jotka maksavat jäsenmaksunsa samaan paikkaan kuin minäkin.

Mikä on seurakunta? Osa 2

Uloskutsuttujen yhteys

Seurakuntaa voi tarkastella monesta kulmasta. Kaikille näkökulmille on yhteistä se, että seurakunta on todellisuudessa yliluonnollinen todellisuus ajallisen keskellä. Se on Jumalan luomus. Seurakunta rakentuu Jumalan yliluonnollisen teon kautta ja varaan. Kyseessä on Pyhän Hengen vuodattaminen ensimmäisenä Helluntaina. Yhä edelleen seurakunta on Pyhän Hengen luoma ja ylläpitämä yhteisö. Se on niiden yhteisö, jotka Jumalan Henki on kutsunut ulos maailmasta, kantamaan Kristuksen pilkkaa.

Seurakunnan tehtävä on löydettävissä vain sen kautta, että hylkäämme kaikki inhimilliset valtarakenteet ja hiljennymme Raamatun äärelle etsien Isän tahtoa. Isän tahdon etsiminen vie meidät tutkimaan Apostolien tekojen kuvauksia seurakunnan ensihetkistä ja nuoruuden päivistä. Seurakunta ei syntynyt minkäänlaisten hierarkkisten mallien pohjalta. Se syntyi rakkaudesta Jeesusta Kristusta ja hänen omiaan kohtaan. Seurakunnan synnytti tarve olla yhdessä niiden kanssa, jotka olivat ottaneet vastaan samanlaisen uskon ja rakkauden Jeesukseen Kristukseen. Henki veti uskovat yhteen kuulemaan apostolien opetusta, rukoilemaan ja murtamaan leipää, kuten Jeesus oli käskenyt tehdä. Se oli ilon yhteyttä. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Pelastettujen riemu ja kiitollisuus sai heidät kokoontumaan kodeissa ja pylvässaleissa. Missä ja milloin vain kaksi Nasaretin lahkon jäsentä kohtasi, oli pystyssä seurakunnan kokous. Kukaan ei voinut vaieta.

Jeesuksen todellinen kohtaaminen muuttaa ihmisen. Aina. Ihminen joko muuttuu tai suuttuu. Kukaan ei voi tulla sisälle pelastukseen tietämättään tai ilman vaikutusta. Se on Raamatusta löytyvä tosiasia. Jeesuksen kohtaaminen Pyhässä Hengessä muuttaa ihmistä myös siten, että erakoista ja itseensä sulkeutuneista tulee yhteyshakuisia uskovia, jotka janoavat uskovien yhteyttä ja nauttivat siitä. Siinä saa olla hiljaisempikin, mutta kun Henki liikkuu ja sana koskettaa on mahdotonta jäädä kotiin makaamaan omissa mielipiteissään. Siinä uskovien yhteydessä, joka on sanan mukaan koinoniaa, ei ekumeniaa, ihminen tulee vähitellen rakastetuksi Jumalan rakkaudella ehjäksi. Koinonia on syvää kohtalonyhteyttä, jota veljemme Paavali kuvaa kirjoittaessaan, että jos yksi jäsen kärsii, niin koko ruumis kärsii ja jos yksi saa kunniaa, koko ruumis saa kunniaa. Tämä yhteys tekee kaikista asioista, hyvistä ja huonoista, jaettuja. Sinun kärsimyksesi muuttuu minun kärsimyksekseni ja samoin on kunnian kanssa. Huomaamme, että aito seurakuntaelämä poistaa tilan kaikelta kateudelta tai kilpailulta.

Seurakunta rakentuu rakkaudessa, yhteydessä, jossa ihmiset tuntevat toisensa ja kykenevät siksi myös myötäelämään toistensa iloja ja suruja kantaen tarvittaessa myös toistensa taakkoja. Kristuksen lain täyttäminen edellyttää yhteyttä, jossa emme ole enää tilastonumeroja kirkkosalin eri puolilla, tolpan taakse kätkeytyneenä, vaan rakkaita veljiä ja sisaria. Tuntemattoman taakkaa on mahdoton kantaa. Seurakunnan alkuperäinen tarkoitus Jumalan perheväkenä, joka rakentuu hengelliseksi huoneeksi on mahdollista toteutua vain siellä, missä ystävyydestä on tullut seurakuntaelämän keskeinen elementti. Ystävyys syntyy Hengen työn kautta hänen yhdistäessä uskovia sydänten tasolla rakastamaan toisiaan. Siinä on paikka, jossa Jumalan sana saa tulla lihaksi ja Kristus läsnä olevaksi. Uskovien yhteydessä, yhdessä kaikkien pyhien kanssa, aukeavat myös Jumalan sanan rikkaudet ja Jumalan voima pääsee vapaasti vaikuttamaan kaikkien parhaaksi. Seurakunta on opetuslasten yhteisö. Se on maailmasta uloskutsuttujen yhteisö, joka elää iankaikkisuus elämää ajan keskellä ja siihen elämään on jokainen kutsuttu, Jeesuksessa Kristuksessa.

Mikä on seurakunta? Osa 1

Seurakunta vai kirkko?

Mikä on seurakunta? Onko se paikka, johon tullaan viikoittain tarkoituksena kohdata Jumala. Nykyajassa tuntuu olevan moninaisia käsityksiä siitä, mikä seurakunta on. Monille seurakunta on palvelulaitos, jonka tehtävä on tuottaa viihdytys- ja kulttuuripalveluja sekä ylläpitää perhetraditioita luomalla puitteet mm avioliiton juhlavalle solmimiselle tai nimenannolle. Seurakunta on liikelaitostunut tuottamaan tulosvastuullisesti hengellisiä palveluja.

Raamatullinen seurakunta on nykyajassa lähes kadonnut ilmiö. Todellisen seurakunnan on  korvannut kirkkolaitos, joka nimittää paikallisyksiköitään seurakunnaksi. Kyse ei ole ainoastaan pappeuden paluusta kirkoksi itseään nimittävän “Jumalan kansan” pariin. Koko kuvio on muuttunut. Jeesuksen jälkeensä jättämä, helluntaina syntynyt seurakunta tuskin tuntisi nykyisiä kirkkokuntiamme omikseen tai ymmärtäisi edes kunnolla yhteyttä meidän ja heidän välillä. Uuden liiton radikaali seurakunta on mukautunut maailmaa syleileväksi sosiaaliturvajärjestelmän jatkeeksi. Monissa kohdin seurakunnan suola on tullut niin mauttomaksi, että herää epäilys, oliko suolaa alunperinkään mukana. Me, kristityt olemme antaneet uskotella itsellemme, että seurakunnan elämän muuntuminen liturgiseksi virkamiesyhteisöksi, jossa päätäntävaltaa käyttävät kääntymättömät pakanat, on oikeastaan ihan hyvä tila. Kirkon kuuluu sopeutua toimintaympäristönsä muutoksiin, siksi se on läsnäolon kirkko.

Alkuseurakunnan synty ensimmäisenä helluntaina oli Jumalan luomisteko. Raamattu kertoo meille, että Jumalan luoma on aina täydellistä luomisen hetkellä. Me voimme siis ajatella turvallisesti, että kaikkein täydellisin seurakuntamalli löytyy raamatun lehdiltä, ei paikallisesta kyläkeskuksesta, puhumattakaan katedraalista. Seurakunta on maailmasta uloskutsuttujen yhteisö, johon Jumala itse liittää ihmisiä eläviksi jäseniksi. Seurakuntaan ei liitytä. Seurakuntaan synnytään. Seurakunnassa ei siis voi olla muunlaisia jäseniä, kuin niitä, jotka ovat itse henkilökohtaisesti tulleet kohtaamaan elävän Herran Jeesuksen Kristuksen. Kirkko, joka rekrytoi kääntymättömiä seurakuntaneuvostoihin, kirkolliskokouksiin tai jopa piispan virkoihin, ei ole se kirkko tai oikeammin seurakunta, jonka Jeesus perusti, sen on kristillisperäinen, mutta ihmisten luoma yhteisö. Kristuksen todellisen seurakunnan jäseniä on toki kirkonkin toiminnassa mukana, jopa työntekijöinä, mutta he työskentelevät ihmisten luomassa järjestelmässä ja  sen ehdoilla.

Kristuksen seurakunta on tasa-arvon ja rakkauden yhteisö, jossa ihmisiä yhdistää toisiinsa Jumalan Henki. Saadaksemme nauttia niitä siunauksia, jotka Jumala kätki alkuperäiseen itse luomaansa seurakuntaan ja sen keskinäiseen yhteyteen, meidän olisi palattava avatun Raamatun äärelle. On uskallettava kysyä Isältä, mitä hän tahtoo, että me tekisimme ja millä tavalla. Voi olla että joudumme ripustamaan stoolat kaappiin, riisumaan liperit ja istumaan alas nauttimaan yksinkertaisesta yhdessäolosta.

Seurakunta on Kristuksen ruumis, sen tulisi siis olla täynnä Jeesuksen tuntemista, läsnäoloa ja henkeä. Seurakuntaa ei tarvitse nähdä lainkaan paikkana, se on kohtaaminen, jossa Jeesuksen seuraajat kohtaavat toisiaan rakkaudessa. Todellinen seurakunnan kokous voi toteutua jopa marketin kassajonossa, koska Jeesus sanoi kerran, että hän on siellä, missä on kaksi tai kolme koossa hänen nimessään. Siis enemmän kuin yksi! Sukupuolia ei mainita. Seurakunta ei ole synagogan jatkumo, sen kokoukseen ei tarvita kymmentä miestä. Jos näin olisi, niin monet kokoukset jouduttaisiin peruttamaan.

Painopistealueita

Kaikilla hyvin rasvatuilla organisaatioilla on visio ja strategia. Nuo kaksi maagista avainkäsitettä määrittävät, mitä organisaatio tekee ja millä tavalla. Voidakseen toimia uskottavasti on organisaation kyettävä sekä seuraamaan kilpailijoidensa toimia että tunnistamaan toimintaympäristönsä muutoksia ja haasteita. Katsellessani Jumalan seurakuntaa koko laajuudessaan en voi välttää vaikutelmaa, että kun kissa on poissa niin hiiret hyppivät pöydällä. Jeesuksen kuvaus pahasta palvelijasta, joka alkaa lyödä kanssa palveljoitaan isännän viipyessä, on käynyt toteen.

Joidenkin lähteiden mukaan sielun vihollinen, kuten perkelettä kutsutaan tuttujen kesken, on onnistunut jakamaan Herran seurakunnan pelkästään ameriikassa yli 40000 eri tunnustuskuntaan.  Meillä Suomessa, omassa tutussa maaperässämme vaikutavissa herätysliikkeissä on ollut nähtävissä samaa kehitystä.  Esimerkiksi suurin herätysliikkeemme Lestadiolaisuus on jakautunut maailmanlaajiusesti laskettuna ainakin 18 eri haaraan, joista jokainen omaa mielestään pelastavan ja samalla toiset poissulkevan opin.

Vihoillisen painopistealueet sen 5000 vuotissuunnitelmassa ovat olleet kaiken aikaa selvästi nähtävissä. Pimeys on kohdentanut voimavarojaan erityisesti perhe- ja miestyön alueille, sekä seurakunnan hajoittamiseen. Perkele vihaa yhteyttä. Me tiedämme, että sielun vihollinen osaa raamattunsa vähintäänkin yhtä hyvin kuin parhaimmat meistä kristityistä. Vihollinen on ottanut, toisin kuin seurakunta, tosissaan Jeesuksen ohjelmajulistuksen, Jeesuksen vision ja strategian. Vihollinen tuntuu ymmärtävän seurakuntaa paremmin, mikä voima on kristittyjen ykseydessä. Mikä voima on siinä, että me muutumme rukousvastauksiksi Jeesuksen ylimmäispapilliseen rukoukseen. Voima on valtava. Raamatun mukaan Jumalan siunaukset on sidottu erityisesti kahteen asiaan, Jeesuksessa pysymiseen ja Kristittyjen yhteyteen. Me emme voi pysyä Jeesuksessa, mikäli kieltäydymme yhteydestä niihin, jotka huutavat avukseen Herran nimeä. Jeesus itse rukoili, että me olisimme yhtä. Rukouksen syy on siinä, ettei maailma muuten pysty uskomaan, että Jeesus on Isän lähettämä. Minkälainen Jumala ei saa omiaan elämään sovussa keskenään, kaikkivaltiasko?

Efesolaiskirjeessä luvattu Jumalan voiman ilmeneminen yli sen, mitä me osaamme ta ymmäräämme edes pyytää on sidottu yhteyteen muiden pyhien kanssa. Yhdessä kaikkien pyhien kanssa, me saatamme ymmärtää kaiken syvyyden, pituuden ja leveyden eli evankeliumin täyden kirkkauden.  Avain sana on: yhdessä kaikkien pyhien kanssa. Kaikkien. Ei ainostaan niiden kanssa, jotka ovat itseni kopioita. Kaikkien pyhien kanssa. Tämä sulkee ulos kaikki ne, jotka eivät ole pyhiä. Pyhyys on elämistä Jumalalle erottautuneena. Pyhyyden keskeinen elementti on kuuliaisuus Jeesukselle ja hänen ilmoitussanalleen niin pitkälle, että me emme välitä enää ihmisten mielipiteistä, tai suosiosta.

Sana julistaa meille, että jos me valkeudessa vaellamme, niin kuin hän on valkeus, niin on meillä yhteys keskenämme  ja Jeesuksen, hänen poikansa veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä. Jos siis kohtaan kristityn, vaikka toisesta tunnustuskunnasta, mutta en koe yhteyttä hänen kanssaan, on jompikumpi tai molemmat meistä pimeydessä ja Jeesuksen veren puhdistuksen ulottumattomissa. Jos me vaellamme valkeudessa niin kuin hän on valkeus, niin on mahdotonta, ettei meidän välillemme syntyisi yhteyttä, koska kyse ei ole mistään ryhmädynaamisesta tykkäämisestä tai henkilökemiasta, vaan Pyhän Hengen yliluonnollisesta teosta meissä molemmissa. Kristus minussa tervehtii Kristusta sinussa ja me olemme yhtä Ristin juurella.

Silloin me saamme nähdä, miten ihmeet ja merkit puhkeavat näkyviin.

Hengen täyteys osa 3

Kielten puhkeaminen

Kun Henki tuli vihdoin ja viimein, tapahtui ihme. Paikalla olleet puhkesivat ylistämään Jumalan suuria tekoja eri kielin. Kielet, joita opetuslapset puhuivat eivät olleet mitä tahansa kieliä, eivätkä enkelten kieliä. Kyseessä oli samat kielet, joita puhuttiin tuolloin Jerusalemiin kokoontuneiden diasporajuutalaisten keskuudessa. Tähän kohtaan sopii tietokilpailukysymys, vaikka pelastus ei olekaan tietokilpailu. Mitä kieltä Pietari puhui? Pietari on se, jonka puhe  kirjattiin Apostolein tekojen kirjaan. Pietari puhui paikallista kieltä, eli arameaa tai hepreaa. Mistä me tiedämme sen? Siitä, että sinä päivänä 3000 miestä uskoi, mikä olisi ollut mahdotonta, mikäli Pietari olisi julistanut Jumalan suuria tekoja serbokroatiaksi tai enkelten kielellä. Evankeliumi oli Jeesuksen omien sanojen mukaan julistettava ensiksi Jerusalemissa ja sitten aina maan ääriin asti. Jerusalemilaisille oli julistettava kielellä, jota he ymmärsivät. Pietarin lahja oli siis kyky julistaa Jumalan suuria tekoja omalla kielellään niin, että kuulijat ymmärsivät ja tulivat sielun hätään.

Me tarvitsemme samaa Hengen täyteyttä tänäkin päivänä. Ellei Pietari voinut julistaa ilosanomaa ilman Hengen täyteyttä ja  voimaa, miten me voisimme kyetä siihen? Vastaus on jälleen kerran itsestäänselvyys, emme mitenkään. Puheemme muuttuu kuulijoiden korvissa kaanaankieliseksi höpinäksi.  Hengellä täyttyminen ei siis voi jäädä huomaamattomaksi tapahtumaksi. Henki vuotaa yli ja ylivuotokohta on suu. Sitä huomaa vain jotenkin, miten huulilta purkautuu spontaani: Kiitos Jeesus! Sitä ei voi estää. Henki rakastuttaa Jeesukseen. Tulee tarve tunnustaa rakkauttaan. Ja rakkaus poistaa pelon.

Hengen vuodattamisen hetkessä ilmennyt kielillä puhuminen oli laadultaan sellaista, että opetuslapset tulivat kykeneviksi puhumaan kieliä, joita eivät olleet opiskelleet. Kaikki kielet olivat kieliä, joita heidän kuulijansa puhuivat. Hengen vuodattaminen kumosi baabelin tornin raunioilla tapahtuneen kielten sekaannuksen. Henki loi yhteyttä yli kielimuurien. Yhä tänään, kaikkialla, missä Jumalan Pyhä Henki saa täyttää ihmisiä tapahtuu sama ihme. Me tulemme kykeneviksi julistamaan Jumalan suuria tekoja, yhdessä toisten kanssa. Siinä missä pelastuksen riemu ja rakkaus Jeesukseen täyttää sydämen ei ole enää mitään väliä, mitä hengellistä kieltä toinen puhuu. Rukoilevaisen vanhakantainen ilmaisu muuttuu yhtä rakkaaksi, kuin helluntailaisen halleluja! Henki tahtoo yhä, tänä päivänä, yhdistää ihmisiä ylistämään yhdessä Jeesusta Kristusta pelastuksensa Jumalana. Siellä, ristin juurella, on tilaa jokaisella ja Hengen täyteys ylivuotavimmillaan. Siellä me ymmärrämme vihdoin toisiamme ja maailma pelastuu.

Lain antamisen aikaan 3000 miestä kuoli, Hengen vuodattamisen päivänä 3000 pelastui ja kaikki Hengen välittömästä vaikutuksesta. Ja voi sitä kastamisen riemua. Koko päivä meni kastettaessa uusia ja uusia uskovia Taivasten valtakuntaan. Joka kastettiin, kääntyi kastamaan seuraavaa ja niin pelastus eteni uskosta uskoon, sydämeltä sydämelle, kunnes se saavutti sinut ja minut. On ilon aika ja….

….seikkailu on vasta alkamassa.

Yhtehenkö tulla saamme?

Miten tavallista onkaan törmätä sellaiseen julistukseen, jossa puhutaan kristittyjen yhteyden tärkeydestä, samalla kuitenkin rajaten sen omien salien sisäpuolelle. Jeesuksen ylimmäispapillinen rukous on osoittautunut vuodesta toiseen ylipääsemättömäksi vaatimukseksi. Yhteys ja keskinäinen rakkaus jää ekumeenisten liturgioiden tasolle samalla kun iloitaan siitä, että jos ei omassa porukassa ollut kasvua, ei sitä ollut muuallakaan.

Kristittyjen avoin kipu on siinä, että me olemme jakautuneet niin moniin toisiaan vikoileviin ryhmiin. Se on merkki keskeneräisyydestä. Tai ollaksemme rehellisiä, niin joudumme tunnustamaan katsoessamme peiliin, että sieltä kurkistaa pienin syntinen sarvipää. Synti on saanut asemanpaikan teologian kentässä. Se on muuntautunut tohtorinhattuun pukeutuneena vanhurskauden palvelijaksi.

Jos lähdet etsimään todellisia yhteyden rakentajia, niitä jotka haluavat olla Jeesuksen rukousvastauksia, saat tehdä pitkän matkan. Joudut kulkemaan tummissa varjoissa löytääksesi edes itsestäsi ihmisen, joka kykenee kumartumaan saman ristin juurelle mitä ihmeellisimpien -laisten, -läisten ja -loisten kanssa. Suurin syy tilanteeseen on traditio joka kahlitsee ihmisiä lihallisen uskonnollisuuden kaavussa kumartamaan kunkin ryhmän omaa baalia.

Miedän piti olla ryhmä, joka tunnetaan Jeesuksen Kristuksen opetuslapsiksi siitä, että me rakastamme toisiamme. Nyt meidät tunnetaan siitä, että  me raastamme toisiamme. Sanat ovat kyllä toisiaan muistuttavia, mutta sisällöltään kaukana toisistaan. Emme edes ymmärrä, mitä menetimme antaessamme pikkusormemme lahkohengelle. Menetimme mahdollisuuden maailman evankelioimiseen ja Jumalan voiman todelliseen kokemiseen. Jeesus itse sanoo, ettei maailma voi uskoa Hänen olevan Isän lähettämä, ellemme me ole yhtä. Olisiko jo aika luopua hajoittamisesta ja palata taas ristin juurelle ihmettelemään pelastusta, joka on lahjoitettu meille kaikille armosta, Jeesuksen Kristuksen tähden.

Tehkäämme se, jos ei muuten, niin lastemme ja muiden rakkaidemme tähden, että hekin voisivat uskoa. On aika tunnustaa, että  se  mikä erottaa meidät toisisatamme ei ole sittenkään pyhää, vaan pohjmmiltaan puhtaaksiviljeltyä pahaa. Sana sanoo, että jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu.

Huutaa, ei vikise.