Mikä on seurakunta? Osa 6

Tehtävänjakoa

Toimiva seurakunta tarvitsee tasa-arvon ja Hengen johdon lisäksi oikeat ihmiset oikeille paikoille. Jumalan suunnitelmassa on selkeästi niin, että uskovien yhteisössä eri henkilöillä on erilaisia tehtäviä. Joihinkin tehtäviin saattaa liittyä myös auktoriteettia. Auktoriteetti ei kuitenkaan tarkoita hierarkkista valta-asemaa, joka olisi voimassa kaiken aikaa ja kaikkialla. Auktoriteetti tulee alamaisuuden kautta. Niitä, joita Herra käyttää auktoriteetin alueella, on koulutettu alamaisuudessa. Tarkoitan, että vain sellainen ihminen voi käyttää aitoa jumalallista auktoriteettia seurakunnassa, joka on kaikessa alistunut Jumalalle ja etsii kaikessa Jumalan ohjausta ja johdatusta. Auktoriteetti on aitoa ainoastaan silloin kun sen alku on ylhäällä. Tällainen auktoriteetti eli johtajuus ilmenee aina erityisesti itsensä uhraavana palvelemisena. Jeesus antoi meille mallin todellisesta auktoriteetista todetessaan opetuslapsilleen, ettei hän tullut palveltavaksi vaan palvelemaan.

Seurakunta tarvitsee Hengen täyttämät ja käyttämät vanhimmat. Monikossa. Vanhimpien tehtävänä on luoda seurakuntaan uskovan kasvua tukeva ilmapiiri huolehtimalla mm siitä, että opetus on Hengen inspiroimaa ja raitista. Mikäli johtajuus jää yhdelle on seurauksena ajan mittaan varma vinokasvu. Johtajan hairahtuessa lauma seuraa perässä kuin pässit laitumella. Siksi me tarvitsemme kaikkea sitä, mistä Raamattu kertoo. Me tarvitsemme viisitahoista seurakuntavirkaa ja niiden tukemaa uskovien yleistä pappeutta, jota toteutetaan mm hengen lahjojen kautta.

Ihmisten ohjautuminen seurakuntaelämässä oikeille paikoille ja oikeisiin tehtäviin perustuu viimekädessä Pyhän Hengen valintaan. Jumalan Henki valitsee, varustaa ja valtuuttaa. Ilman Jumalan kutsua on mahdotonta palvella seurakuntaa missään tehtävissä. On selvä, että kaikenlainen viranhoito ja puuhastelu onnistuu kyllä pelkät tutkintovaatimukset täyttämälläkin, mutta silloin kyseessä ei olekaan Pyhän Hengen aikaan saama ja Jumalaa ilahduttava toiminta. Meidän tulee muistaa edelleen, että se mikä tulee lihasta on liha eikä liha peri taivaanvaltakuntaa. Seurakunnan tulisi luottaa Herraan ja hänen johdatukseensa, sen sijaan että työntekijöiden rekrytointi on ratkaistu tutkintovaatimuksilla ja soveltuvuustesteillä. On huomattava, että Raamatun periaatteen  mukaan Jumala valitsee sen, mikä ei ole mitään saattaakseen häpeään sen, joka jotain luulee olevansa. Jumalan valinta kohdistuu hyvin usein heihin, joita me emme valitsisi samaan joukkueeseen edes jalkapallossa.

Todellisuudessa vain Jumala näkee ihmisen syvimmän olemuksen. Me katsomme asioita päältä ja mielistymme siihen, mikä näyttää hyvältä. Jumalan valtakunnassa tärkeintä on kuitenkin se, mikä on sisällä ja siksi Jeesuksen vertauksen mukaan astia puhdistetaan sisältä. Se mikä täyttää sydämen tulee aikanaan ilmi myös ulkopinnalla. Jeesukseen rakastunut ja kuuliainen sydän heijastuu ulospäin hengen hedelmänä.

Oikealla paikalla oleva uskova, joka saa käyttää sitä armolahjavarustusta, jonka on saanut Herralta puhkeaa kukkaan. Uskovasta tulee hedelmän kantaja ja se hedelmä pysyy. Jotta me saisimme nähdä yhä useampien löytävän lahjansa meidän tulisi luoda pienyhteisöjä, joissa on riittävän turvallista. Seurakuntayhteyden tulisi olla niin turvallinen, ettei edes epäonnistuminen pelota. Epäonnistuminen on aina myös tarpeellinen kokemus.  Se auttaa ymmärtämään omaa lahjaa ja sen rajoja. Meidän tulisi rohkaista ihmisiä epäonnistumaan, jotta he oppisivat onnistumaan. Sen sijaan jos mittaamme lahjan aitoutta ja julistamme tuomioita pienten alkujen päivinä tehtyjen virheiden perusteella, nitistämme monta suitsevaa sydäntä.

Seurakunta on Isän koti, jossa tulisi vallita keskinäinen rakkaus. Rakkaus on aina rohkaisevaa. Se nostaa epäonnistuneen loasta, pyyhkii kyyneleet ja ohjaa paremmalle paikalle. Rakkaus saa meidät kohtaamaan toisemme veljinä ja sisarina jotka saavat iloita siitä, mitä Jumala on antanut armossaan toiselle. Kateus ei kuulu seurakuntaan, se on sielunvihollisen työkalu. Meille kuuluu ilo ja autuus ja Herran ihana läsnäolo. Meille kuuluu armolahjojen kautta virtaava Jumalan hyvyys ja laupeus ja Isän rakkaus, joka ottaa syliin. Jokaisen. Meille kuuluu kaikki taivaalliset aarteet, jotka Jumala on hyvyydessään kätkenyt seurakunnan yhteyden siunaukseen jaettavaksi lasten lailla, riemusta kiljuen.

Meille kuuluu hyvää!

Mikä on seurakunta? Osa 5

Herran Temppeli

Seurakunta on siis Kristuksen ruumis ja Jumalan temppeli. Molemmat kuvat opettavat samaa asiaa, jokaisen jäsenen on oltava omalla paikallaan toimien oman lahjansa mukaan, muuten seurakunta on kuin  kulissi, rakennus, joka voi olla näyttäväkin, mutta asumiskelvoton. Kattotiiliä ei kuulu pinota salin takaosaan kirjatelineiksi, eikä ikkunoita käytetä lattiamateriaalina. Ymmärrämme tämän luonnollisessa mielessä niin hyvin, että edellä esitetyt vertaukset tuntuvat suorastaan typeriltä. Kuitenkin toimimme juuri niin kun tulee kyse Herran temppelistä, joka on hengellinen huone ja rakennus. Rakennus tulee olla perustettu suoraan kalliolle, muuten se ei kestä myrskyä. Kallio on itse Herra Jeesus Kristus, joka on myös se kulmakivi, joka pitää rakennuksen koossa. Seurakunta perustetaan Kristus kalliolle ja sen kivijalkana apostolien ja profeettojen oppi. Sen lisäksi jokaisen kiven tulisi olla omalla paikallaan sidottuna Pyhän Hengen vuodattaman rakkauden laastilla ympäröiviin jäseniin. Perustuksen ja kallion välissä ei saa olla hiekkaa. Mikään ihmisen järjen päätelmä, oppi tai tunnustus ei saa tulla seurakunnan perustuksen ja kallion väliin, muuten seuraa sortuminen, aikanaan.

Kivet, joista temppeli on rakennettu, ovat eläviä. Jokaisella on siis tehtävänsä, joka on paljon suurempi kuin vain istua kiltisti penkissä ja antaa lahjansa kolehtiin. Seurakunnan kokouksessa tulisi toteutua Paavalin neuvo siitä, että kun me tulemme kokoon, tulisi jokaisella olla jotain tuotavaa yhteiseksi rakennukseksi. Jokaisella. Lahjatonta kristittyä ei ole olemassa, koska Henki jakaa lahjansa itse kullekin, niin kuin hän tahtoo. Ja hän tahtoo. Kyse on siitä, ettemme pääse itse valitsemaan, mikä lahja sopisi juuri minulle.

Seurakunnan kokouksen tulisi olla siis paikka ja kohtaaminen, jossa jokaisen lahjat tulevat esiin yhteiseksi rakennukseksi. Tämä on mahdollista vain, mikäli seurakunta toimii perheyhteisön tavoin tasa-arvoisuuden ja vapauden ilmapiirissä. Kokouskäytäntö joka passivoi uskovat penkkeihin hengellisiksi invalideiksi ei vastaa Jumalan antamaa mallia. On totta, että tuhansien jäsenten seurakunnan kokouksissa tämä on mahdottomuus. Ongelma tuleekin eteen vasta, mikäli seurakunnassa ei ole edes halua tukea jäsenten kokoontumisia pienemmissä perheenomaisissa yhteisöissä, joissa kristityn vapaus toteutuu koko täyteydessään ilman hierarkkisia järjestelmiä. Meillä voi olla suuria yhteisiä celebraatioita, Jumalan kansan juhlia, mutta mikäli malli on ainoa käytössä oleva, niin estyy uskovien tasapainoinen ja raitis hengellinen kasvu. Meidän on saatava palvella. Palvelu on sitä ruokaa, joka saa lampaat kasvamaan.

Seurakunta, joka ei tue uskovien kasvua on kuin pelkkä fasadi, jonka takana ammottaa rakennusmonttu. Kadulta näyttää hyvältä, mutta sisällä on täysin hoidettavien invalidien joukko. Meidän tulee jokaisen kasvaa Kristuksen tuntemisessa niin, että kunkin omat korvat aukenevat kuulemaan hyvän paimenen äänen. Vain se, joka kuulee paimenen äänen voi häntä myös seurata. Meidät on kuitenkin kutsuttu vaeltamaan edeltä valmistetuissa teoissa. Nuo teot tulevat kohdallemme, vain jos vaellamme edeltä valmistettua polkua, tietä Karitsan askelissa. Jokaisella uskovalla on henkilökohtainen kutsumus elämään, jossa toteutuu Jumalan tahto ja suunnitelma.

On huomattava, että jokainen passiivinen uskova on menetetty siunaus. Jokaisen uskovan tulisi olla Jumalan siunauksen kanava. Passiivisen uskovan lahjat jäävät helposti avaamatta ja ottamatta käyttöön. Jokainen lahja, joka jää pakettiin on pois siitä Jumalan armon ja siunauksen täyteydestä, jonka Jumala olisi halunnut seurakunnalleen lahjoittaa. Tiedon sana, jota ei kerrota jää hyödyttömäksi, terveeksi tekemisen lahja jota ei käytetä jättää ihmiset sairaiksi huolimatta Jumalan tahdosta siunata ja parantaa.

Passiivisuus on hyvin pitkälle seurausta siitä, että meille on muodostunut pyhien virkamiesten luokka, joka toimii kansasta erotettuna. On aika tehdä parannus ja kutsua ihmisiä löytämään lahjansa, kaikkien parhaaksi ja Isän iloksi.

Mikä on seurakunta? Osa 4

Ruumis vai raato?

Seurakunta on siis Kristuksen ruumis ja sellaisena jakamaton. On ymmärrettävää, että peukalon ja pikkuvarpaan välillä on etäisyyttä, mutta jos peukalo riitautuu kämmenen kanssa  seuraa halvaus tai kramppitila. Peukalon on suostuttava yhteyteen muun käden kanssa, muuten se ei ole ainoastaan hyödytön, vaan pahimmillaan suorastaan haitallinen. Eristäytyvä uskova on  kuin kramppaava peukalo tai Kristuksen ruumiin välilevyn pullistuma.

Lahkohenki eli yhteystulehdus on edelleen eräs merkittävimmistä ongelmista Jumalan seurakunnan keskellä. Oman ryhmän paremmuutta korostava teologia on jakanut kristikansan lukemattomiin toisiaan vikoileviin ryhmittymiin, tunnustuskuntiin ja herätysliikkeisiin. Eri ryhmien kilpailu ja vastakkainasettelu on monilla alueilla ja paikkakunnilla niin vanha perinne, ettei sen kyseenalaistaminen tule mieleenkään.

Kristikunnan hajaannus on seurausta sielunvihollisen työstä. Hän hajotti ja pyrkii hallitsemaan. Hajaannus on halvaannuttaneet Kristuksen ruumiin monisairaaksi raadoksi, joka makaa henkitoreissaan. Samaan aikaan ihmettelemme, miksi kuvaukset alkuseurakunnan elämästä  poikkeavat omastamme niin radikaalisti. Alkuseurakunta oli yhteisö, joka eli yliluonnollista ylösnousemuselämää luonnollisen ja katoavan keskellä, toisin kuin me. Meidän ajassamme on seurakuntia, jotka ovat täynnä teologiaa, mutta joissa on huutava Jumalan tuntemisen puute. Osa teologeista selittää ongelmaa pois väittämällä, että asioiden kuuluukin olla näin. Tällainen teologia tekee Jeesuksesta valehtelijan.  Jeesuksen mukaan hänen opetuslapsensa laskevat kätensä sairaiden päälle ja sairaat parannetaan. Merkittävä osa kristikunnasta on sen sijaan delegoinut parantamisen lääkäreille, ettei joutuisi syytetyiksi  puoskaroinnista. Kun uskova sairastuu hän soittaa ennemmin terveyskeskukseen, kuin seurakuntansa vanhimmille, vaikka Jaakob, Herran veli, kehottaakin tekemään niin.

Yhteystulehduksella on hintansa. Se on Jumalan todellisen läsnäolon puute. Lahkohengen hallitsemissa seurakunnissa  valtaavat nykyajan Ananiaat ja Safiirat parhaita paikkoja samalla kuin Jeesuksen todelliset opetuslapset etsivät lähintä uloskäyntiä. Olemme luopuneet siunauksista, joita Jeesuksen seuraaminen olisi tuottanut. Sen sijaan, että olisimme seuranneet Jeesusta, Pyhän Hengen johtamina, olemme lähteneet seuraamaan ihmisiä. Etsimme siunausta, mutta saimme kirouksen. Menetimme Jumalan tuntemisen ja hänen ihmeellisen läsnäolonsa.

Jumala kutsuu seurakuntaansa, kuten Aatamia aikoinaan, ulos pusikosta. Jumala haluaa meidän olevan läsnäolossaan alastomina ja vailla häpeää, sen sijaan, että syyttelisimme toisiamme ja kinastellen siitä, kukan on eniten väärässä. Jumala kutsuu meitä takaisin yhteyteensä ja pyhyyteen. Meidät on tarkoitettu yhteisöksi, joka elää ulkopuolella leirin. Ristinkantaja ei voi pelata roolipelejä. Siksi meidän on uskallettava riisua naamiot ja todeta, että roolileikkien aika on ohi. Meidän on kohdattava toisemme rakkaina veljinä Jeesuksessa Kristuksessa. Muuten olemme edelleen, kahden vuosituhannen jälkeen, esteenä Jeesuksen ylimmäispapillisen rukouksen toteutumiselle: että he yhtä olisivat. Lahkohenki on hylättävä syntinä, koska se on kapinaa itseään Jumalaa vastaan. Pyhä Henki haluaa tehdä kuivuneet luumme jälleen eläviksi.

Meidän on lähdettävä liikkeelle siitä, mikä on keskeistä ja yhteistä, Kristuksen rististä. Jos asetamme kaiken keskipisteeseen Jeesuksen Kristuksen Golgatan uhrin ja itsemme sen ympärille armosta pelastuvina, samanarvoisina ihmisinä, niin muut, kehälliset asiat löytävät aikanaan paikkansa. Riidat katoavat. Tulee mahdottomaksi kirota suulla sitä, jota sydän siunaa. Henki todistaa meidän henkemme kanssa että me olemme Jumalan lapset. Kristus minussa tervehtii Kristusta sinussa ja me olemme yhtä. Kuuliaisuus Kristukselle, opetuslapsen asenne, yhdistää meidät. On mahdottomuus, ettei Jumalan Henki kykenisi yhdistämään kahta uskovaa, jotka rakastavat Isän tahdon tekemistä, aivan riippumatta taustoista. Jumala kutsuu meitä yhteyteen keskenämme, jotta hän voisi ilmaista kirkkautensa keskellämme. Omassa Temppelissään.

Mikä on seurakunta? Osa 3

Kristuksen ruumis

Seurakunta on siis yhteisö, joka syntyi rakkaudesta. Rakkaus toisiin uskoviin ja ennen kaikkea rakkaus ylösnousseeseen ja kuoleman vallat voittaneeseen Jeesukseen Kristukseen, vetää uskovat yhteen. Uskovat ovat ilon yhdistämiä, sillä ilo herrassa on meidän todellinen väkevyytemme. Ilo tekee mahdolliseksi elää opetuslapsen elämää niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla. Vain ilon ja rakkauden motivoima jaksaa vaeltaa silloinkin Jeesuksen seurassa, kun tie vie kuoleman varjon laaksoon.

Seurakunnan perusta on Pyhän Hengen työssä. Henki yhdistää kunkin paikkakunnan  uskovat harjoittamaan oman paikkansa parasta. Seurakunta on aina yksi, pyhä ja yhteinen, vaikka se kokoontuisi useammassakin osoitteessa. Meidän tulisi ymmärtää, ettemme saa rajata seurakuntaa millään muilla kriteereillä kuin niillä, jotka nousevat suoraan Raamatusta. Seurakuntaan kuuluvat kaikki joilla on Jumalan Henki, kaikki, jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen, Herranaan ja vapahtajanaan.

Ruumiinjäsenet ovat osa ruumista kolmen elementin kautta.

Ensinnäkin jokaisen jäsenen tulee olla pysyvässä ja ehyessä yhteydessä oman ympäristönsä uskovien kanssa. Kädestä irti oleva peukalo voi olla kaunis ja täydellinen, mutta hyödytön. Kunkin jäsenen oma rooli yhteisen hyvän rakentamisessa mahdollistuu vasta kun jäsen on oikealla paikalla ja kiinteässä suhteessa niihin jäseniin, jotka Herra on valtansa perusteella hänen lähelleen asettanut. On ymmärrettävä, ettei ole kateenkorvan asia väittää, ettei hypotalamus kuulu samaan ruumiiseen.  Vain pää eli Jeesus Kristus itse tietää, mitkä ovat hänen ruumiinsa jäsenet. Aivan kuten luonnollisessa ruumiissakin, seurakuntaruumiissa saattaa olla jäseniä, jotka vaikuttavat perin oudoilta ja jopa käyttökelvottomilta niin pitkälle, että niiden kuuluminen ruumiiseen epäilyttää. Kuitenkin meidän on jätettävä asia lopulta Jeesuksen itsensä päätettäväksi.

Toiseksi kunkin jäsenen tulee olla osallinen samasta jumalallisesta verenkierrosta. Veren tehtävänä on tuoda ravintoa ja elämää samalla kun se puhdistaa kaikista vierasaineista. Veri vie kuonan jäsenistä pois. Samalla tavalla kuin ihmisen jäsenten elämä on sidoksissa luonnolliseen verenkiertoon, on myös uskovan oltava katkeamattomassa yhteydessä taivaalliseen verenkiertoon. Kyseessä on Jeesuksen, Jumalan pojan,  veri, joka puhdistaa meitä kaikesta synnistä. Jatkuva osallisuus veren puhdistukseen edellyttää jatkuvaa vaellusta valkeudessa. Pätkivä verenkierto aiheuttaa vääjäämättömän menehtymisen. Samalla tavalla uskova, joka pyrkii käyttämään Jeesuksen veriarmoa mahdollisimman vähän, esim. vain kerran viikossa, tunnin ajan, on vaarassa päätyä hengelliseen kuolemaan. Ainut tapa varmistaa jatkuva yhteys vereen, on pysyvä ja ehyt vaeltaminen valkeudessa.

Kolmanneksi ruumiiseen kuuluminen ja verenkierron yhteydessä oleminen on aivan hyödytöntä ilman henkeä, joka tekee eläväksi. Jeesuksen Kristuksen seurakuntaruumis ei ole hengetön mies. Vain ne jäsenet, jotka ovat kiinteässä yhteydessä ruumiiseen ja sen verenkiertoon ja joissa vaikuttaa Jumalan Henki ovat seurakunnan todellisia jäseniä. Osallisuus hengestä on niin ehdoton, että raamattukin todistaa, että se, jolla ei ole Jumalan henkeä, ei ole Jumalan lapsi. Kristuksen ruumiissa ei ole irtojäseniä, ei proteeseja, ei tekohampaita, eikä mitään muutakaan keinotekoista. Seurakunta on elävä organismi, joka toimii alkuperäisen tarkoituksensa mukaisesti oikein, kun sen jokainen jäsen on oikealla paikalla, kiinni verenkierrossa ja hengellä täytetty.

Vielä on yksi vaatimus, jonka jokaisen, joka haluaa pelastua tulee täyttää. Jokaisen tulee olla henkilökohtaisessa yhteydessä päähän, eli Jeesukseen Kristukseen tunnustaen hänen auktoriteettinsa ja hallintavaltansa ehdottomuuden. Kaikki, jotka täyttävät nämä ehdot, ovat keskenään samanarvoisia, rakastettuja Jumalan lapsia, matkalla Isän kotiin. Yhdessä kaikkien pyhien kanssa. Kaikkien, ei ainoastaan niiden kanssa, jotka maksavat jäsenmaksunsa samaan paikkaan kuin minäkin.

Mikä on seurakunta? Osa 2

Uloskutsuttujen yhteys

Seurakuntaa voi tarkastella monesta kulmasta. Kaikille näkökulmille on yhteistä se, että seurakunta on todellisuudessa yliluonnollinen todellisuus ajallisen keskellä. Se on Jumalan luomus. Seurakunta rakentuu Jumalan yliluonnollisen teon kautta ja varaan. Kyseessä on Pyhän Hengen vuodattaminen ensimmäisenä Helluntaina. Yhä edelleen seurakunta on Pyhän Hengen luoma ja ylläpitämä yhteisö. Se on niiden yhteisö, jotka Jumalan Henki on kutsunut ulos maailmasta, kantamaan Kristuksen pilkkaa.

Seurakunnan tehtävä on löydettävissä vain sen kautta, että hylkäämme kaikki inhimilliset valtarakenteet ja hiljennymme Raamatun äärelle etsien Isän tahtoa. Isän tahdon etsiminen vie meidät tutkimaan Apostolien tekojen kuvauksia seurakunnan ensihetkistä ja nuoruuden päivistä. Seurakunta ei syntynyt minkäänlaisten hierarkkisten mallien pohjalta. Se syntyi rakkaudesta Jeesusta Kristusta ja hänen omiaan kohtaan. Seurakunnan synnytti tarve olla yhdessä niiden kanssa, jotka olivat ottaneet vastaan samanlaisen uskon ja rakkauden Jeesukseen Kristukseen. Henki veti uskovat yhteen kuulemaan apostolien opetusta, rukoilemaan ja murtamaan leipää, kuten Jeesus oli käskenyt tehdä. Se oli ilon yhteyttä. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Pelastettujen riemu ja kiitollisuus sai heidät kokoontumaan kodeissa ja pylvässaleissa. Missä ja milloin vain kaksi Nasaretin lahkon jäsentä kohtasi, oli pystyssä seurakunnan kokous. Kukaan ei voinut vaieta.

Jeesuksen todellinen kohtaaminen muuttaa ihmisen. Aina. Ihminen joko muuttuu tai suuttuu. Kukaan ei voi tulla sisälle pelastukseen tietämättään tai ilman vaikutusta. Se on Raamatusta löytyvä tosiasia. Jeesuksen kohtaaminen Pyhässä Hengessä muuttaa ihmistä myös siten, että erakoista ja itseensä sulkeutuneista tulee yhteyshakuisia uskovia, jotka janoavat uskovien yhteyttä ja nauttivat siitä. Siinä saa olla hiljaisempikin, mutta kun Henki liikkuu ja sana koskettaa on mahdotonta jäädä kotiin makaamaan omissa mielipiteissään. Siinä uskovien yhteydessä, joka on sanan mukaan koinoniaa, ei ekumeniaa, ihminen tulee vähitellen rakastetuksi Jumalan rakkaudella ehjäksi. Koinonia on syvää kohtalonyhteyttä, jota veljemme Paavali kuvaa kirjoittaessaan, että jos yksi jäsen kärsii, niin koko ruumis kärsii ja jos yksi saa kunniaa, koko ruumis saa kunniaa. Tämä yhteys tekee kaikista asioista, hyvistä ja huonoista, jaettuja. Sinun kärsimyksesi muuttuu minun kärsimyksekseni ja samoin on kunnian kanssa. Huomaamme, että aito seurakuntaelämä poistaa tilan kaikelta kateudelta tai kilpailulta.

Seurakunta rakentuu rakkaudessa, yhteydessä, jossa ihmiset tuntevat toisensa ja kykenevät siksi myös myötäelämään toistensa iloja ja suruja kantaen tarvittaessa myös toistensa taakkoja. Kristuksen lain täyttäminen edellyttää yhteyttä, jossa emme ole enää tilastonumeroja kirkkosalin eri puolilla, tolpan taakse kätkeytyneenä, vaan rakkaita veljiä ja sisaria. Tuntemattoman taakkaa on mahdoton kantaa. Seurakunnan alkuperäinen tarkoitus Jumalan perheväkenä, joka rakentuu hengelliseksi huoneeksi on mahdollista toteutua vain siellä, missä ystävyydestä on tullut seurakuntaelämän keskeinen elementti. Ystävyys syntyy Hengen työn kautta hänen yhdistäessä uskovia sydänten tasolla rakastamaan toisiaan. Siinä on paikka, jossa Jumalan sana saa tulla lihaksi ja Kristus läsnä olevaksi. Uskovien yhteydessä, yhdessä kaikkien pyhien kanssa, aukeavat myös Jumalan sanan rikkaudet ja Jumalan voima pääsee vapaasti vaikuttamaan kaikkien parhaaksi. Seurakunta on opetuslasten yhteisö. Se on maailmasta uloskutsuttujen yhteisö, joka elää iankaikkisuus elämää ajan keskellä ja siihen elämään on jokainen kutsuttu, Jeesuksessa Kristuksessa.

Mikä on seurakunta? Osa 1

Seurakunta vai kirkko?

Mikä on seurakunta? Onko se paikka, johon tullaan viikoittain tarkoituksena kohdata Jumala. Nykyajassa tuntuu olevan moninaisia käsityksiä siitä, mikä seurakunta on. Monille seurakunta on palvelulaitos, jonka tehtävä on tuottaa viihdytys- ja kulttuuripalveluja sekä ylläpitää perhetraditioita luomalla puitteet mm avioliiton juhlavalle solmimiselle tai nimenannolle. Seurakunta on liikelaitostunut tuottamaan tulosvastuullisesti hengellisiä palveluja.

Raamatullinen seurakunta on nykyajassa lähes kadonnut ilmiö. Todellisen seurakunnan on  korvannut kirkkolaitos, joka nimittää paikallisyksiköitään seurakunnaksi. Kyse ei ole ainoastaan pappeuden paluusta kirkoksi itseään nimittävän “Jumalan kansan” pariin. Koko kuvio on muuttunut. Jeesuksen jälkeensä jättämä, helluntaina syntynyt seurakunta tuskin tuntisi nykyisiä kirkkokuntiamme omikseen tai ymmärtäisi edes kunnolla yhteyttä meidän ja heidän välillä. Uuden liiton radikaali seurakunta on mukautunut maailmaa syleileväksi sosiaaliturvajärjestelmän jatkeeksi. Monissa kohdin seurakunnan suola on tullut niin mauttomaksi, että herää epäilys, oliko suolaa alunperinkään mukana. Me, kristityt olemme antaneet uskotella itsellemme, että seurakunnan elämän muuntuminen liturgiseksi virkamiesyhteisöksi, jossa päätäntävaltaa käyttävät kääntymättömät pakanat, on oikeastaan ihan hyvä tila. Kirkon kuuluu sopeutua toimintaympäristönsä muutoksiin, siksi se on läsnäolon kirkko.

Alkuseurakunnan synty ensimmäisenä helluntaina oli Jumalan luomisteko. Raamattu kertoo meille, että Jumalan luoma on aina täydellistä luomisen hetkellä. Me voimme siis ajatella turvallisesti, että kaikkein täydellisin seurakuntamalli löytyy raamatun lehdiltä, ei paikallisesta kyläkeskuksesta, puhumattakaan katedraalista. Seurakunta on maailmasta uloskutsuttujen yhteisö, johon Jumala itse liittää ihmisiä eläviksi jäseniksi. Seurakuntaan ei liitytä. Seurakuntaan synnytään. Seurakunnassa ei siis voi olla muunlaisia jäseniä, kuin niitä, jotka ovat itse henkilökohtaisesti tulleet kohtaamaan elävän Herran Jeesuksen Kristuksen. Kirkko, joka rekrytoi kääntymättömiä seurakuntaneuvostoihin, kirkolliskokouksiin tai jopa piispan virkoihin, ei ole se kirkko tai oikeammin seurakunta, jonka Jeesus perusti, sen on kristillisperäinen, mutta ihmisten luoma yhteisö. Kristuksen todellisen seurakunnan jäseniä on toki kirkonkin toiminnassa mukana, jopa työntekijöinä, mutta he työskentelevät ihmisten luomassa järjestelmässä ja  sen ehdoilla.

Kristuksen seurakunta on tasa-arvon ja rakkauden yhteisö, jossa ihmisiä yhdistää toisiinsa Jumalan Henki. Saadaksemme nauttia niitä siunauksia, jotka Jumala kätki alkuperäiseen itse luomaansa seurakuntaan ja sen keskinäiseen yhteyteen, meidän olisi palattava avatun Raamatun äärelle. On uskallettava kysyä Isältä, mitä hän tahtoo, että me tekisimme ja millä tavalla. Voi olla että joudumme ripustamaan stoolat kaappiin, riisumaan liperit ja istumaan alas nauttimaan yksinkertaisesta yhdessäolosta.

Seurakunta on Kristuksen ruumis, sen tulisi siis olla täynnä Jeesuksen tuntemista, läsnäoloa ja henkeä. Seurakuntaa ei tarvitse nähdä lainkaan paikkana, se on kohtaaminen, jossa Jeesuksen seuraajat kohtaavat toisiaan rakkaudessa. Todellinen seurakunnan kokous voi toteutua jopa marketin kassajonossa, koska Jeesus sanoi kerran, että hän on siellä, missä on kaksi tai kolme koossa hänen nimessään. Siis enemmän kuin yksi! Sukupuolia ei mainita. Seurakunta ei ole synagogan jatkumo, sen kokoukseen ei tarvita kymmentä miestä. Jos näin olisi, niin monet kokoukset jouduttaisiin peruttamaan.