Aikamme on ajautunut nykypsykologian avustamana arvostamaan anteeksipyytämistä. On totta, että se onkin monissa tilanteissa äärettömän arvokas tapa toimia ja tuo hyvää satoa mm ihmissuhteiden korjaantumisena. Raamattu ei kuitenkaan puhu juurikaan anteeksipyytämisestä. Osin ehkä siksi, ettei anteeksipyytämisellä ole loppujen lopuksi kovinkaan paljon iankaikkisuusvaikutusta. Sen sijaan että Raamattu puhuisi anteeksi pyytämisestä, se puhuu kyllä paljonkin anteeksiantamisesta ja parannuksen teosta. Anteeksiantamus vapauttaa ihmisen, sekä antajan että saajan, katkeruuden ja vihan kahleesta. Anteeksiantamattomuus sen sijaan lukitsee kantajansa vankityrmään, kunnes hän on maksanut kokonaan oman velkansa Ruhtinaalle, kuten vertaus armottomasta palvelijasta osoittaa.

Miksi Raamattu opettaa anteeksipyytämisen sijaan parannuksen tekoa? Ensinnäkin siksi, että on mahdollista pyytää anteeksi tekemättä parannusta, mutta mahdotonta tehdä parannusta pyytämättä anteeksi. Parannuksen teko, metanoia, tarkoittaa mielenmuutosta, jota Raamattu kuvaa osuvasti: joka tunnustaa syntinsä ja hylkää sen, sille tapahtuu laupeus.  Parannuksen teossa on kyse synnin hylkäämisestä, kun taas anteeksipyyntö jää usein välineeksi päästä läpi ihmissuhteiden ahtaista porteista. Me käytämme liian usein anteeksipyyntöä välineenä lopettaa keskustelu, mikä ilmenee mm siitä että olemme kerta toisensa jälkeen pyytämässä anteeksi samoja vanhoja syntejämme. Pyydämme ja saamme, poistumme paikalta ja lankeamme, uudelleen ja uudelleen samaan vanhaan rapakkoon, esimerkiksi pahan puhumiseen ja juoruamiseen, jotka ovat syntejä siinä kuin hengen riistokin.  Pesty sika rypee rapakossa ja koira palaa oksennukselleen, kuten Jeesus kuvasi ilmiötä.

Parannuksen teossa ei ole kyse pelkästään yksittäisen teon sovittamista, kuten anteeksipyynnössä, vaan pysyvästä mielen ja asenteen muutoksesta syntiä kohtaan. Ihminen luopuu synnistä elääkseen uutta ja Jumalalle mieluista, pyhää elämää. On totta, ettei meillä ole itsessämme voimaa voittaa syntiä ja siksi me tarvitsemmekin parannuksen tekoomme Jumalan armoa. Jeesus ei kuitenkaan kysynyt koskaan, että mitä sinä aiot tehdä ja millä aikataululla? Sen sijaan hän kysyy yhä uudestaan, mitä sinä haluat, että minä tekisin sinulle? Tahdotko sinä tulla terveeksi? Jeesus kysyy ihmisen tahtoa. Tahto ei ole sidoksissa kykyyn toteuttaa tahtomansa. Riittää kun meillä on tahto tehdä pesäero synteihimme, niin saamme kokea Jumalan voimaa, jonka Pyhä Henki tuo. Hengen työ luo aina vapautta ja tuohon vapauteen kuuluu myös vapaus synnin orjuudesta. Missä Herran Henki on siellä on vapaus ja siksi meillä ei ole mitään puolustusta synneillemme. Meille on tarjolla koko taivaan voima avuksemme, jos vain pyydämme sitä tunnustaen avuttomuutemme. Jumala rakastaa parannuksen tekijää, ihmistä, joka on väsynyt synteihinsä. Hän on sitoutunut itse puhdistamaan meidät kaikesta vääryydestä, jos vain pyydämme sitä.

Tunnustaminen tuo terveyden

Parannuksen teko on Jumalan meille tarjoama mahdollisuus. Sen kautta hänen valtava voimansa pääsee tekemään työtään meissä. Jumalan sana rohkaisee meitä luvaten, että jos me tunnustamme syntimme toisillemme, niin saamme kokea parantumista. Parantuminen ei ole tässäkään tapauksessa pelkästään hengellistä toipumista syntisairaudesta, vaan sisältää myös paranemisen ruumiillisista ja henkisistä vaivoista. Parannuksen teko tuo elämäämme Jumalan shalom-rauhan, joka on eheyttä, yltäkylläisyyttä, terveyttä ja hyvinvointia, siis kaikkea sitä hyvää, jota sydämemme ovat janonneet. Älkäämme tyytykö enää pelkkään anteeksipyyntöön, joka jättää meidät taistelemaan vanhojen kiusaajiemme kanssa vaan kääntykäämme, tehkäämme parannus ja uskokaamme evankeliumi, sillä Jumala on armahtanut ja rakastanut meitä antamalla oman poikansa lunnaiksi meidän edestämme. Meitä kutsutaan vapauteen ja siksi meidän tulee vihdoinkin ymmärtää, että mahdollisuus parannuksen tekoon on rakkaudella ojennettu lahja, eikä vaatimus.

Olemme ajassa, jolloin Raamatun sanat käyvät toteen. Ihmiset menehtyvät pelätessään, mikä maanpiiriä kohtaa. Kuitenkin on armovuosi. On vuosi, jonka Herra on tehnyt. On pelastuksen vuosi. Kuka tahansa, joka turvaa Jeesuksen veriarmoon tänä vuonna, saa syntinsä anteeksi ja nimensä kirjoitetuksi elämänkirjaan. Aika, joka on edessämme on meille uskoville toivon aikaa, koska me tiedämme, että Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen paluu on aina lähempänä. On mahdollista, että näemme sen hetken jo tänä vuonna. Sekin on mahdollista, että saamme odottaa toivomme täyttymistä vielä vuosia. Emme tiedä, mutta sen tiedämme kuitenkin, että saamme elää odotusaikamme iloiten siitä, että meillä on Isä, jolla on hyvät ja huolehtivat ajatukset meitä, lapsiaan kohtaan. Hänen hyvyytensä ja uskollisuutensa kattaa koko elämän kirjon. Saamme luottaa siihen, että kun hän on antanut meille oman rakkaan poikansa, niin hän antaa meille myös kaiken muun, mitä tarvitsemme elämään ja jumalisuuteen.

Käykäämme siis uskalluksella ja luottavaisella ilolla kohti sitä, mikä on edessämme. Me tiedämme, että kun tämä alkanut vuosi kääntyy kerran päätökseensä, niin me olemme saaneet oppia tuntemaan Jeesusta vähän paremmin, kuin tunnemme hänet nyt. Saamme myös iloita siitä, että vaikka Hänen ruumiillinen tulemuksensa viipyisikin, niin hän on Henkensä kautta kanssamme joka päivä aina ajan loppuun. Hän kanssamme tänään, huomenna ja joka päivä. Iloitkaamme siitä, sillä se on ihme! Jumala, maailmankaikkeuden luoja ja lunastaja haluaa viettää alkaneen vuoden henkilökohtaisesti meidän jokaisen kanssa. Hän haluaa olla seuralaisemme kaikessa, mitä alkanut vuosi pitää sisällään. Hallelujaa!

SIUNATKOON MEITÄ KAIKKIA PYHÄ KOLMIYHTEINEN JUMALA, ISÄ, POIKA JA PYHÄ HENKI!

Jeesus tuli ensimäisellä kerralla meidän pelastuksemme tähden, etsimään sitä, mikä katosi alkulankeemuksen yöhön. Me olemme saaneet kokea joulun ihmeen jälkeen myös pääsiäsiriemun, syntimme on sovitettu ja iankaikkisuuselämä on tullut osaksemme.

Hiljentyessämme joulun viettoon, saamme Jeesuksen syntymän muiston lisäksi suunnata ajatuksemme tulevaan,  elävään toivoon siitä, että meidän Herramme Jeesus Kristus tulee takaisin. Kun hän tulee, niin hän ei tule enää meidän pelastuksemme tähden, vaan meidän vapauttamisemme tähden. Hän tulee kuninkaana, joka on lähtenyt noutamaan uskoviaan taivaalliseen joulujuhlaan, iankaikkiseen hääiloon. Me saamme nähdä hänet silloin sellaisena kuin hän on. Siinä on Joulun riemu, Kuningas tulee, rauhanruhtinas saapuu ja kokoaa kaikki omansa neljältä ilmansuunnalta yhteen riemuitsevaan joukkoon ylistämään Jeesusta Kristusta, omaa vapahtajaansa. Silloin iloitaan kuin sankarit saaliinjaolla.

Me saamme jakaa iloamme myös läheisillemme keikenlaisen hyvän muodossa. Tehkäämme se iloiten ja kiitollisina siitä, että olemme saaneet lahjan, joka ei menetä kauneuttaan koskaan, olemme saaneet vapahtajan. Osoittakaamme rakkauttamme toisillemme ja iloitkaamme sillä, nyt on juhlan aika.

SIUNATTUA JA RIEMUKASTA JOULUA, VAPAHTAJAMME JEESUKSEN KRISTUKSEN SYNTYMÄJUHLAA  AD 2011!

Raamatussa olevat esimerkit osoittavat selkeästi, että Jumala toimii aina alkuperäisen näynkantajan kanssa ja kautta. Jumala ei toimi niin, että hän antaisi näyn yhdelle ja sitten ohjaisi sen toteutumista toisen kautta. Jumalan valinta kohdistuu, Raamatun omien sanojen mukaan usein ihmisiin, joita toiset eivät välttämättä pidä pätevinä, valitun jakaessa usein saman epäilyn heidän kanssaan. Jumala kuitenkin valitsee tarkoituksella ihmisiä, joilla ei ole itsessään edellytyksiä näyn toteuttamiseen. Tämä siksi, jotta hänen kunniansa ja voimansa kirkastettaisiin sen kautta, mitä tapahtuu. Kun Jumala käyttää murrettua saviastiaa, niin ei jää epäselvää siitä, mistä näyn toteutus tuli. Ei lihallisen ihmisen omien ponnistusten kautta, vaan Jumalan armon ihmeellisen voiman läsnäolosta. Isä tulee kunnioitetuksi ja näynkantaja palkituksi, koska näynkantajan palkkio on Isälle osoitettu kiitos.

Huolimatta siitä, että näynkantajat ovat useimmiten mitä epätodennäköisimpiä ihmisiä, on Jumala sitoutunut syvästi toimimaan juuri heidän kauttaan. Näyn toteutumiseen tuleva ohjaus ja viisaus tulee hänelle. Jumala ei puhu seurakunnalle takapenkin huutelijan ja sitoutumattoman seikkailijan kautta. Gideonin matka pelkurista kansan pelastajaksi olisi ollut mahdoton, ellei Israelin heimo olisi ymmärtänyt tätä periaatetta. Kun Gideon oli valitsemassa miehiä hankkeeseen, jonka tarkoitus oli tuoda rauha Israeliin sukupolven ajaksi, olivat hänen menettelytapansa mitä omituisemmat. Vain auktoriteetti, joka Gideonilla oli, mahdollisti hankkeen onnistumisen. Muussa tapauksessa joku takarivin Shmuel Kirjat Arbasta olisi huutanut, että: ” Ton Gideonin ideat on tosi outoja, eikä ne voi olla Jumalasta. Kuka uskoo oikeesti, että Jumala muka valitsee sotureiksi koiranlaillalitkijöitä!”.

Auktoriteetti on aina ehdoton
Näynkantajan auktoriteetti on näyn rajoissa aina ehdoton. Se on Jumalan omaa auktoriteettia, jonka hän on delegoinut palvelijalleen. Jumalan tahto on aina se, että hän saisi koota itse näyn kantajalle sen ryhmän, jonka kanssa näky toteutetaan. Silloin, kun mukana on vain niitä, joiden sydämet Jumala on itse herättänyt on näyn toteutuksen aikaiset vastukset helpoimmin voitettavissa. Ne jotka liittyvät porukkaan muuten vaan, muuttuvat herkemmin epäuskon ja jopa eripuran siemenen kylväjiksi, koska heiltä puuttuu henkilökohtainen kutsumus ja sen mukana sitoutuminen. Henkilökohtainen kutsu tuo mukanaan kyvyn luottaa Jumalan johdatukseen, silloinkin ja erityisesti silloin, kun näynkantaja on inhimillisesti arvioiden epäsopiva tehtäväänsä, eli useimmiten. Jumala delegoi auktoriteettinsa ja edellyttää mukaan lähteviltä sen auktoriteetin kunnioittamista ja valittuun näyn kantajaan luottamista. Muden tehtävä on olla kannattelemassa käsiä.

Näyn kantajan kunnioittamisessa on kyse sen Jumalan kunnioittamisesta, joka on näynkantajan valinnut. Näynkantajaan kohdistuva lihallinen kapina on tosiasiassa kapinaa itseään Jumalaa vastaan. Mikään muu ei voi selittää sitä, että Mirjamin nurina aiheutti rangaistuksen, jonka kärsi lähes 3 miljoonainen kansa istuen viikon leirissä samalla kun se olisi voinut tehdä matkaa kohti luvattua maata. Mirjamin kapina maksoi seitsämänpäiväisen pitaalin lisäksi kaikkiaan 21 miljoonaa miestyöpäivää, mikäli otetaan huomioon kaikki vauvasta vaariin. 21 miljoonaa miestyöpäivää, siinä sitä on seurausta kyllin. Ei kannata ihmetellä, jos tuntuu, ettei tapahdu mitään, kun koko Jumalan kansa kärsii yhden kapinaa. Puhumattakaan siitä, kun kapinallisia on kaikki paikat täynnä, kuten valtakirkossamme.

Meillä on Raamatussa riittävästi esimerkkejä, on Nooa, Mooses, Joosef, Joosua, Gideon niin ja itse Herra Jeesus Kristus, jonka auktoriteetti oli ehdoton, vaikka hän sanoikin tulleensa palvelemaan. Palvelijan, joka johtaa, auktoriteetti ei ole yhtään pienempi kuin tyranninkaan, vain siksi, että hän palvelee ja on palvelija. Päinvastoin.

Monilla vanhan liiton vanhurskailla oli sama kokemus. Tie Jumalan antaman näyn toteutumiseen oli usein tarpeettomankin monimutkainen. Niin vaikuttaisi ainakin, kun asioita tutkii huolimattomasti. Tosiasiassa nuo kokemukset, joita esim Mooses sai erämaassa lammaspaimenena tai Joosef vankilassa syyttömänä viruessaan olivat välttämättömiä heidän näkynsä ja sen mukana kutsumuksensa toteutumisessa.

Näky on jotain, mitä Jumala puhuu henkensä kautta profeetallisesti uskovan elämään, henkeen ja unelmiin. Näky sisältää useimmiten myös kutsumuksen, tehtävän, joka tulee sille, joka näyn alun perin sai. Meillä nykyajan uskovilla on valitettavan usein niin pieni usko, että kun Jumala puhuu henkeemme jotain, etsimme ensimmäiseksi niitä, jotka voisivat olla tukenamme näyn toteuttamisessa. Mooseskin toimi niin valitellessaan Herralle kankeaa kieltään. Oman mahdottomuuden tunteminen ei saisi johtaa ihmisiin turvautumiseen, vaan jatkuvasti syvenevään rukouselämään ja sen kautta uskon kasvuun, kunnes se voi omistaa näyn kokonaan, sellaisena kuin Herra sen antaa.

Olen löytänyt itseni tuijottamasta järkyttyneenä peiliin tajuttuani turvanneeni enemmän ihmisiin, kuin Jumalaan. Ihmisiin turvaaminen, eli saman henkisten etsiminen, on luonnollinen reaktio ja siksi juuri hylättävä. Näky on annettu sille, jonka on myös tarkoitus se toteuttaa. Näkyä ei ole annettu ulkoistettavaksi toisten toteutettavaksi. Mooses oli henkilö, joka sai näyn Jumalan kansan johdattamisesta Egyptin orjuudesta luvattuun maahan. Hän oli myös se henkilö, jonka oli tuo liian suurelta vaikuttanut näky toteutettava. Aaronin ja Mirjamin hän sai tuekseen vasta väitettyään Herralle vastaan. He olivat myönnytys, joka kostautui Moosekselle myöhemmin, kun Aaron ja Mirjam nurisivat Moosesta vastaan sillä seurauksella, että Mirjam kärsi seitsemän päivän pitaalin. Aivan samalla tavalla oli Joosefin toteutettava yksin näky, jonka hän sai jo nuoruutensa päivinä. Molemmat olivat mahdottoman edessä. He olivat yksin Jumalan kanssa. He ja Jumala, ei muita. Siinä oli kyllin. Toinen vapautti Israelin orjuudesta ja toinen pelasti lähes puoli maailmaa, siinä ohessa omat veljensä, nälkäkuoleman uhalta.

Kun Jumala puhuu sinun henkeesi älä mittaa näkyä omilla mahdollisuuksillasi. Älä etsi ensimmäisenä niitä, jotka voivat jakaa näkysi, vaan mene kammioosi ja rukoile siellä salassa Jumalaasi. Odota, että Jumala aloittaa sinussa prosessin, jossa hän muuttaa hengellisen hiiren sankariksi, joka voi valloittaa kaupunkeja kuin Joosua aikanaan tai kantaa harteillaan kaupungin portteja, kuten teki Simson. Odota Jumalaasi. Hän tuo itse elämääsi ne ihmiset, joiden tehtävä on siunata sinua ja auttaa sinua hengittämään näkysi henkiin. Ja yhtäkkiä saat huomata, miten asiat muuttuvat ja sinut valtaa ilo.  Saat käydä Herran ilossa ilkamoiden sisälle kutsumukseesi ja kuulet miten Isä riemuitsee kanssasi. Siinä te olette, ihminen ja Jumala, iloiten, rakkauden tanssissa. Mahdoton on muuttunut entiseksi unelmaksi, joka toteutui matkallasi kotiin, Isän kirkkauteen.

Tosiasiassa hengellinen aikuisuus on juuri lapsen kaltaiseksi tulemista. Suostumista oman itsetietoisuuden ja –tehostuksen vähenemiseen samalla kun tietoisuus ja ymmärrys Jumalan kaikkivaltiaasta todellisuudesta valtaa mielen ja sytyttää sydämen. Meidän on palattava hengellisesti siihen tilaan, jossa olimme luonnollisen elämämme alkuvaiheissa. Meidän on palattava tilaan, jossa Isä voittaa taas kerran kaikki, tietää kaiken, osaa kaiken, jopa korjata rikkimenneitä leluja. Meidän on löydettävämme tiemme takaisin lapsen uskoon, joka luottaa järkkymättömästi, että Isi puhaltaa pipin pois ja kun puhallus tulee niin kipu menee.

Kyky innostua saman tekemisestä, josta kirjoitin edellisessä blogissani ei välttämättä saanut sinussa hyvä lukijani aikaan ihastunutta huokailua. Sen sijaan saatoit ajatella tuskastuneena, että onko todellakin Jumalan tahto, että sinä raahaudut samaan jossain määrin tylsistyttävään työpaikkaa aamu toisensa jälkeen, kunnes edessäsi on hyvin ansaitut eläkepäivät. Tosiasia on kuitenkin, että vaihtelunhaluinen ihminen ajautuu lopulta tylsyyteen, koska ei kykene hankkimaan loputtomasti uusia kokemuksia. Sen sijaan, se, joka oppii nauttimaan saman tekemisestä päätyy elämään jännityksen täyteistä elämää. Miksi näin?

Saman tekemisessä ei ole suinkaan kyse siitä. että me innostumme niiden noin 30 eri saman tekemisestä, jotka täyttävät arkemme. Kun menemme asiassa syvemmälle huomaamme että lopulta kaikki tiivistyy noiden arkitoimintojen sijasta niiden taustalla olevaan yhteen ja samaan keskeiseen kysymykseen. Keskeistä on se, mihin tahtomme suuntautuu. Haluammeko monia, mahdollisesti keskenään ristiriitaisia asioita, vain osaammeko keskittyä olennaiseen? Olennaista on motiivimme. Onko se muuttumaton vai olemmeko kaikenlaisten toiveiden, tarpeiden, jopa himojen riepoteltavana?

Jumalan Henki tahtoo viedä meidät lapsen kaltaisuuteen, jossa keskeisin kysymys ja ainut tosi ilomme, ilo, jonka voimme kokea uudelleen ja uudelleen aina yhtä tuoreena ja innoittavana , on seuraava: Isä mitä sinä tahdot, että minä tekisin, että minä tekisin sen mielelläni? Jumalan tahdon kysyminen ja tahto tehdä aina samaa, nimittäin Jumalan tahto vie meidät elämään, joka muotoutuu seikkailuksi. Jumalan tahto voi olla huomenna jotain aivan muuta kuin se oli tänään. Hän saattaa suunnitella varallesi asioita, joita et osaa edes kuvitella. Et kuitenkaan pääse osalliseksi Jumalan tahdon toteutumisesta ennen kuin opit löytämään ilosi saman tekemisestä uudelleen ja uudelleen. Avain seikkailun täyteiseen elämään on siis oppia keskittymään yhteen ainoaan asiaan, nimittäin Jumalan tahtoon, sen tuntemiseen ja tekemiseen. Silloin Hän voi johdattaa sinuakin teitä, joista kertoessasi toisille huomaat, miten heidän silmiinsä syttyy innostus. Elämäsi ei olekaan tylsää, vaan jatkuva ja päättymätön seikkailu Pyhän Hengen johdossa. Ja Isä hymyilee huomatessaan sinun ymmärtävän taas vähän paremmin Kristuksen rakkautta, joka ilmestyy tuoreessa armossa joka aamu uudelleen ja uudelleen. Aina samana.

Niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin meistä aikuisista, kyky nauttia saman tekemisestä innostuen joka kerta kuin pikkulapsi, joka huutaa ” Taaskin, taaskin!” on Raamatun tarkoittamaa lasten kaltaisuutta. Taaskin pyytää pieni ja aina yhtä innoissaan. Jumala on tässä suhteessa paljon enemmän 2-6 vuotiaiden kuin meidän aikuisten kaltainen. Jos Jumala kyllästyisi saman tekemiseen yhä uudestaan, kuten me vaihtelunhaluiset aikuiset, ei meistä kovinkaan moni olisi koskaan pelastunut. Herra olisi ehkä ajatellut 10 pelastetun jälkeen, että tämä on kyllä kovasti mukavaa, mutta nyt olisi kuitenkin kiva tehdä jotain muuta, niin ja voihan tähän ihmisten pelastamiseen palata, jos se muu alkaisi kyllästyttämään. Sen sijaan, että Jumala toimisi näin hän on yhden pelastettuaan aina yhtä innokkaana käymään seuraavan projektin pariin ja hän on tehnyt sen jo satoja miljoonia kertoja viimeisen 2000 vuoden aikana. Jumala rakastaa saman tekemistä yhä uudestaan ja uudestaan. Joka aamu hän pitää sanallaan yllä koko maailmankaikkeutta, hän ei väsy koskaan kuulemaan niitä samoja rukouksia, joita me uhraamme vuodesta toiseen: ”Auta ja armahda, Anna ja lohduta”.  Uudelleen ja uudelleen hän rientää auttamaan, kun me huudamme hänen puoleensa hädän hetkellä. Hän ei väsy, eikä valita yksitoikkoisuudesta arjessaan.

Lapsenkaltaisuuteen kasvaminen synnyttää meissä vähä vähältä kyvyn nauttia saman toistamisesta. Samat ylistyslaulut, rukouskokoukset, kristittyjen yhteen tuleminen alkaa tuntua ihanalta, jännittävältä ja etuoikeudelta. Rukouselämä muuttuu vähitellen kestäväksi, eikä saman asian esilläpito tunnukaan enää jankuttamiselta, vaan saa uuden merkityksen, Jumalalle otollisen uhrina, joka tulee uhrata joka päivä, aivan kuin Israelin papit tekivät aikanaan.

Tarpeemme saada kokea jotain uutta päivittäin ei siis ole alkuperäisen luomistarkoituksen mukaista, ei ainakaan siinä tapauksessa, että se saa meidät pitkästymään seurakunnan kokouksessa. Jumala loi meidät omaksi kuvakseen, mikä pitää sisällään sen, että me voimme kokea aidosti innostavana lähteä jälleen kerran rukouskokoukseen samojen rukousaiheiden kanssa. Ja Isä rakastaa vastata lapsen rukoukseen uudelleen ja uudelleen. Me saamme armoa armon päälle. Saamme anteeksiantamusta ilman määrää, saamme ottaa vastaan Jumalan hyvyyttä vuodesta toiseen. Saamme sadon ajallamme ja saamme nähdä rakkaittemme pelastuva, koska Jumala rakastaa tehdä samoja asioita uudelleen ja uudelleen aina yhtä tuoreina, kuin ensimmäisellä kerralla.

Me saamme rukoilla Herraltamme takaisin kykyä innostua lapsen lailla. Kun Hän vastaa, silloin eivät aviopuolisot kyllästytä, ei työpaikat tylsistytä eikä edes kaamos masenna. Ei tarvitse muutosta muutoksen vuoksi vaan voi ja saa nauttia elämän lahjasta sellaisena, kuin Isä sen meille rakkaudessaan antaa. Saamme nauttia elämästä täynnä saman tekemisen siunausta ja ymmärrämme vähän paremmin armon loputtomuuden luonnetta. Lapsenkaltaisuudessa on siunaus ja vain heille on luvattu pääsy taivasten valtakuntaan. Siis jonoon järjesty, taaskin.

Totta puhuen edellä oleva on pelkkä karrikatyyri, joka koostuu monista niistä asioista, joita me uskovat liitämme, useimmiten syyllisyyttä ja vajaamittaisuutta tuntien, käsitteeseen hengellinen ihminen, josta Paavali puhuu Korinttolaisille.

Hengellinen ihminen on ihminen, jonka elämässä on vahva Pyhän Hengen läsnäolo. Hän on hengellä täytetty ja juurtunut Jumalan sanaan. Tämä on totta, mutta siitä ei seuraa, että hän olisi uskonnollinen  narkomaani, jonka koko elämä keskittyisi hengellisten suoritusten ympärille, erossa muista ns. lihallisista ihmisistä.

Raamatun mukaan ihmisen hengellisen kypsyyden mittari ei ole se, miten usein hän löytää itsensä seurakunnan kokouksesta, se ei ole edes se, että herää aamuyöllä viettämään laatuaikaa Herran kanssa. Nuo molemmat ovat kyllä hyviä ja arvokkaita asioita. Ihmisen hengellisen kypsyyden mittari on Raamatun mukaan ehkä vähän yllättäen se, minkälaisia ihmissuhteita uskovalla on.

Raamatun mukaan hengellinen ihminen on sellainen, jonka elämässä ilmenee ylhäältä tuleva viisaus, joka on sävyisää ja lempeää. Hänen elämässään ilmenee Hengen hedelmä, kypsänä ja kauniina, riippumatta siitä, miten hän itse tiedostaa asiaa. Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha  jne. Koko makujen kirjo. Hengellisen ihmisen elämässä tulisi myös ilmentyä Jumalalta tuleva voima ja väkevyys. Jumalan lahjoittama väkevyys ilmenee Nehemian mukaan ilona. Ilo Herrassa on meidän väkevyytemme.

Raamattu maalaa meille siis kuvan ihmisestä, jonka elämässä ilmenee kyky iloita, tasapainoiset ja hyvät ihmissuhteet sekä, mikä tärkeintä, halu viettää juhlia ystäviensä kassa. Kymmenyslain mukaan jos me haluamme kunnioittaa Jumalaa, meidän tulisi käyttää vähintään kymmenys tuloistamme iloitsemiseen ja juhlimiseen ystäviemme kanssa.

Perinteinen suomalainen  käsitys hengellisyydestä vakavana jopa vähän masentavana ilottomuutena on voimakkaassa ristiriidassa sen kanssa, mitä Raamattu opettaa. Evankeliumi on sanan mukaan ilosanoma. Siis uudelleen ja nyt huudetaan yhdessä: EVANKELIUMI ON ILOSANOMA! Ja siksi ilo Herrassa on meidän väkevyytemme. Kun Isän rakkauden ilo saa täyttää sydämen, muuttuu sielunvihollisen projekti ihmisen langettamiseksi takkuiseksi. Sen sijaan iloton ja ahdistunut uskova, joka on valmiiksi sisäistänyt roolinsa hengellisenä laskiämpärinä on vietävissä metrin mitan lailla lankeemuksesta lankeemukseen.

Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä laulua kuuluu Juudaan kaupungista ja Jerusalemin kaduilta. Ylkä on tulossa ja me odotamme riemujuhla sydämessämme. Ilo on parasta vastalääkettä valehtelijan viettelyksiin. Meille on tarjolla ilo, tai kuten Jeesus ilmaisi sen, elämä ja yltäkylläisyys. Saamme jäädä väsyneinäkin, epäonnistumisiemme kanssa Isän syliin ja kokea siinä iloa, joka vähä vähältä karkottaa uskovan sydämeltä murheen ja ahdistuksen ja väsynyt virkistyy.

Jumala kielsi kansaansa tekemästä mitään jumalan kuvaa. Jumalankuva kielto esti erilaisten epäjumalankuvien tekemisen valitun kansan keskuudessa, tai ainakin niin olisi pitänyt olla.

Kristittyinä meidän on hyväksyttävä se tosiasia, että voimme tietää Jumalasta vain sen, mitä hän haluaa itse meille ilmoittaa. Ei muuta. Emme saa ryhtyä muokkaamaa jumalan kuvaa mieleiseksemme. Vääristynyt jumalan kuva johtaa vääristyneeseen uskonelämään, joka taas heijastuu suoraan siihen, minkälaista uskovan arki on. Ankaran ja tuomitsevan jumalan omaava uskova elää koko elämänsä ahdistuksessa, jossa kokee olevansa aina vähän vailla, melkein, mutta ei ihan hyväksytty. Ponnistus ja pinnistys muodostuvat uupuvan uskovan elämäntavaksi rauhan ja ilon paetessa kangastuksen lailla aina seuraavan suorituksen taakse.

Aivan kuten minäkuva, niin myös jumalankuva, eli se millaisena näemme Jumalan, vaikuttaa koko elämäämme. Koska jumalan kuvalla on niin suuri vaikutus uskovan elämään, on Jumala suorastaan mustasukkaisen raivokkaasti kieltänyt sellaisten tekemisen. Jumala haluaa, että meillä on hänen itsensä lahjoittama kuva siitä, millainen ja kuka hän on. Jumala on vastannut meidän tarpeeseemme ja kaipuuseemme käsittää hänen olemuksensa antamalla meille ilmoituksen itsestään, oman kuvansa. Jumala antoi meille poikansa Jeesuksen Kristuksen, joka on, kuten Raamattu opettaa Jumalan kirkkauden täyteyden kuva.

Meidät on kutsuttu kiinnittämään katseemme Jumalan kuvaan Jeesukseen. Häntä katsellessamme, sellaisena kuin Jumala sanassaan kuvaa omaa poikaansa, saamme ottaa vastaan oikean ja totuudellisen jumalan kuvan. Kun jumalankuvamme on oikea, saa se myös minäkuvamme oikenemaan ja elämämme muuttuu sellaiseksi, kuin Isä sen alussa tarkoitti. Pääsemme sisälle lapseuteen ja näemme Jumalan kasvoissa laupiaan ja rakastavan Isämme. Enää ei tarvitse paeta kammoten pelottavaa ja tuomitsevaa julmuria, vaan saamme käydä rohkeasti sen Jumalan läsnäoloon, joka sanoo erään profeetan kautta, :”Ajattelin, että te kutsuisitte minua isäksi”.

Jos siis haluat todella tietää, minkälainen Jumala meillä on, niin tutki ja katsele Jeesusta. Tutustu häneen mahdollisimman hyvin. Suostu hänen kutsuunsa, kun hän kutsuu sinua lepoon. Hän rakastaa sinua ja kaipaa saada sanoa sinulle: ”Minä se olen, älä pelkää, minä tulin sinua varten, sinä olet nimeltä kutsuttu, rakkauteen ja iloon. Tule rakkaani, tule levähtäkäämme vähän.”

Kielto tehdä Jumalasta kuvaa on meille Jeesukseen uskoville ilosanoma. Käskyssä on lupaus. Me emme tarvitse itse tehtyjä, vääristyneitä ja kuolleita jumalankuvia, sillä meillä on elävä Jumala, joka haluaa olla isämme ja on antanut itse meille kuvan itsestään. Hän on ilmestynyt keskuudessamme ja kirkastettu pojassaan Jeesuksessa. Siksi saamme olla nyt tässä, kaikkivaltiaan edessä pyytämässä: Isä näytä meille kasvosi, näytä meille Jeesus!