Syvemmälle lapsen kaltaisuuteen

Lapsen kaltaisuus on laaja käsite, johon olen käynyt kiinni sen yhdeltä laidalta. Pyrkiessäni hahmottamaan, miksi taivasten valtakunta on tarjolla vain lasten kaltaisille, joudun porautumaan syvemmälle siitä kohtaa, josta kävin asiaan alun perin kiinni. Aikuisen uskovan voi olla vaikea käsittää tai jopa hyväksyä, ettei aikuisilla ole mitään asiaa taivasten valtakuntaan. Eikö meitä kehoteta nimenomaan kasvamaan hengelliseen aikuisuuteen? Ja sitten lyödään ovi kiinni?

Tosiasiassa hengellinen aikuisuus on juuri lapsen kaltaiseksi tulemista. Suostumista oman itsetietoisuuden ja –tehostuksen vähenemiseen samalla kun tietoisuus ja ymmärrys Jumalan kaikkivaltiaasta todellisuudesta valtaa mielen ja sytyttää sydämen. Meidän on palattava hengellisesti siihen tilaan, jossa olimme luonnollisen elämämme alkuvaiheissa. Meidän on palattava tilaan, jossa Isä voittaa taas kerran kaikki, tietää kaiken, osaa kaiken, jopa korjata rikkimenneitä leluja. Meidän on löydettävämme tiemme takaisin lapsen uskoon, joka luottaa järkkymättömästi, että Isi puhaltaa pipin pois ja kun puhallus tulee niin kipu menee.

Kyky innostua saman tekemisestä, josta kirjoitin edellisessä blogissani ei välttämättä saanut sinussa hyvä lukijani aikaan ihastunutta huokailua. Sen sijaan saatoit ajatella tuskastuneena, että onko todellakin Jumalan tahto, että sinä raahaudut samaan jossain määrin tylsistyttävään työpaikkaa aamu toisensa jälkeen, kunnes edessäsi on hyvin ansaitut eläkepäivät. Tosiasia on kuitenkin, että vaihtelunhaluinen ihminen ajautuu lopulta tylsyyteen, koska ei kykene hankkimaan loputtomasti uusia kokemuksia. Sen sijaan, se, joka oppii nauttimaan saman tekemisestä päätyy elämään jännityksen täyteistä elämää. Miksi näin?

Saman tekemisessä ei ole suinkaan kyse siitä. että me innostumme niiden noin 30 eri saman tekemisestä, jotka täyttävät arkemme. Kun menemme asiassa syvemmälle huomaamme että lopulta kaikki tiivistyy noiden arkitoimintojen sijasta niiden taustalla olevaan yhteen ja samaan keskeiseen kysymykseen. Keskeistä on se, mihin tahtomme suuntautuu. Haluammeko monia, mahdollisesti keskenään ristiriitaisia asioita, vain osaammeko keskittyä olennaiseen? Olennaista on motiivimme. Onko se muuttumaton vai olemmeko kaikenlaisten toiveiden, tarpeiden, jopa himojen riepoteltavana?

Jumalan Henki tahtoo viedä meidät lapsen kaltaisuuteen, jossa keskeisin kysymys ja ainut tosi ilomme, ilo, jonka voimme kokea uudelleen ja uudelleen aina yhtä tuoreena ja innoittavana , on seuraava: Isä mitä sinä tahdot, että minä tekisin, että minä tekisin sen mielelläni? Jumalan tahdon kysyminen ja tahto tehdä aina samaa, nimittäin Jumalan tahto vie meidät elämään, joka muotoutuu seikkailuksi. Jumalan tahto voi olla huomenna jotain aivan muuta kuin se oli tänään. Hän saattaa suunnitella varallesi asioita, joita et osaa edes kuvitella. Et kuitenkaan pääse osalliseksi Jumalan tahdon toteutumisesta ennen kuin opit löytämään ilosi saman tekemisestä uudelleen ja uudelleen. Avain seikkailun täyteiseen elämään on siis oppia keskittymään yhteen ainoaan asiaan, nimittäin Jumalan tahtoon, sen tuntemiseen ja tekemiseen. Silloin Hän voi johdattaa sinuakin teitä, joista kertoessasi toisille huomaat, miten heidän silmiinsä syttyy innostus. Elämäsi ei olekaan tylsää, vaan jatkuva ja päättymätön seikkailu Pyhän Hengen johdossa. Ja Isä hymyilee huomatessaan sinun ymmärtävän taas vähän paremmin Kristuksen rakkautta, joka ilmestyy tuoreessa armossa joka aamu uudelleen ja uudelleen. Aina samana.

Lapsen kaltaisuus

Kyllästyttääkö sinua joskus, kun kaikki on aina niin samanlaista. Päivä toisensa jälkeen valuu samaan saman tekemisen putkeen. Jos niin, olet tullut aikuiseksi ja hukannut jotain siitä, mitä Raamattu kuvaa lapsenkaltaisuutena. Aikuiseksi kasvaminen teki lopun kyvystä nauttia yksitoikkoisuudesta, tai niin me aikuiset nimitämme tilaa, jossa joudumme tekemään samaa uudestaan ja uudestaan, kuten nousemaan vuoteistamme lähteäksemme töihin. Menemme päivä toisensa jälkeen samaan työhön, samaan työpaikkaan, kuluttamaan aikaamme samojen ihmisten kanssa, tehden taas kerran niitä samoja asioita ja odotamme koko ajan muutosta, lomaa tai edes vapaapäivää.

Niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin meistä aikuisista, kyky nauttia saman tekemisestä innostuen joka kerta kuin pikkulapsi, joka huutaa ” Taaskin, taaskin!” on Raamatun tarkoittamaa lasten kaltaisuutta. Taaskin pyytää pieni ja aina yhtä innoissaan. Jumala on tässä suhteessa paljon enemmän 2-6 vuotiaiden kuin meidän aikuisten kaltainen. Jos Jumala kyllästyisi saman tekemiseen yhä uudestaan, kuten me vaihtelunhaluiset aikuiset, ei meistä kovinkaan moni olisi koskaan pelastunut. Herra olisi ehkä ajatellut 10 pelastetun jälkeen, että tämä on kyllä kovasti mukavaa, mutta nyt olisi kuitenkin kiva tehdä jotain muuta, niin ja voihan tähän ihmisten pelastamiseen palata, jos se muu alkaisi kyllästyttämään. Sen sijaan, että Jumala toimisi näin hän on yhden pelastettuaan aina yhtä innokkaana käymään seuraavan projektin pariin ja hän on tehnyt sen jo satoja miljoonia kertoja viimeisen 2000 vuoden aikana. Jumala rakastaa saman tekemistä yhä uudestaan ja uudestaan. Joka aamu hän pitää sanallaan yllä koko maailmankaikkeutta, hän ei väsy koskaan kuulemaan niitä samoja rukouksia, joita me uhraamme vuodesta toiseen: ”Auta ja armahda, Anna ja lohduta”.  Uudelleen ja uudelleen hän rientää auttamaan, kun me huudamme hänen puoleensa hädän hetkellä. Hän ei väsy, eikä valita yksitoikkoisuudesta arjessaan.

Lapsenkaltaisuuteen kasvaminen synnyttää meissä vähä vähältä kyvyn nauttia saman toistamisesta. Samat ylistyslaulut, rukouskokoukset, kristittyjen yhteen tuleminen alkaa tuntua ihanalta, jännittävältä ja etuoikeudelta. Rukouselämä muuttuu vähitellen kestäväksi, eikä saman asian esilläpito tunnukaan enää jankuttamiselta, vaan saa uuden merkityksen, Jumalalle otollisen uhrina, joka tulee uhrata joka päivä, aivan kuin Israelin papit tekivät aikanaan.

Tarpeemme saada kokea jotain uutta päivittäin ei siis ole alkuperäisen luomistarkoituksen mukaista, ei ainakaan siinä tapauksessa, että se saa meidät pitkästymään seurakunnan kokouksessa. Jumala loi meidät omaksi kuvakseen, mikä pitää sisällään sen, että me voimme kokea aidosti innostavana lähteä jälleen kerran rukouskokoukseen samojen rukousaiheiden kanssa. Ja Isä rakastaa vastata lapsen rukoukseen uudelleen ja uudelleen. Me saamme armoa armon päälle. Saamme anteeksiantamusta ilman määrää, saamme ottaa vastaan Jumalan hyvyyttä vuodesta toiseen. Saamme sadon ajallamme ja saamme nähdä rakkaittemme pelastuva, koska Jumala rakastaa tehdä samoja asioita uudelleen ja uudelleen aina yhtä tuoreina, kuin ensimmäisellä kerralla.

Me saamme rukoilla Herraltamme takaisin kykyä innostua lapsen lailla. Kun Hän vastaa, silloin eivät aviopuolisot kyllästytä, ei työpaikat tylsistytä eikä edes kaamos masenna. Ei tarvitse muutosta muutoksen vuoksi vaan voi ja saa nauttia elämän lahjasta sellaisena, kuin Isä sen meille rakkaudessaan antaa. Saamme nauttia elämästä täynnä saman tekemisen siunausta ja ymmärrämme vähän paremmin armon loputtomuuden luonnetta. Lapsenkaltaisuudessa on siunaus ja vain heille on luvattu pääsy taivasten valtakuntaan. Siis jonoon järjesty, taaskin.

Hengellinen ihminen

Millainen on hengellinen ihminen? Voitko katsoa peiliin ja sanoa, kas siinäpä hengellinen ihminen, vai tuntuuko ettei kyseinen ilmaisu sovi sinuun? Hengellinen ihminen  on hämmentävä käsite. Useimmille meille se tuo mielikuvan uskovasta, joka herää aamun varhaisina tunteina viettämään kolmen tunnin rukoushetkeään. Rukouksen jälkeen hän lukee neljä tuntia Raamattuaan tutkien sitä alkukielestä käsin päästäkseen mahdollisimman syvälle sanaan. Kaiken sen jälkeen hän rientää seurakunnan kokoukseen, pienpiiriin tai jopa useampaan, riippuen miten päivä on ohjelmoitu. Joka tapauksessa hengellinen ihminen on irti todellisuudesta ja kyvytön kantamaan vastuuta arjen askareista, koska hänen hengellisyytensä vie niin paljon aikaa ja energiaa.

Totta puhuen edellä oleva on pelkkä karrikatyyri, joka koostuu monista niistä asioista, joita me uskovat liitämme, useimmiten syyllisyyttä ja vajaamittaisuutta tuntien, käsitteeseen hengellinen ihminen, josta Paavali puhuu Korinttolaisille.

Hengellinen ihminen on ihminen, jonka elämässä on vahva Pyhän Hengen läsnäolo. Hän on hengellä täytetty ja juurtunut Jumalan sanaan. Tämä on totta, mutta siitä ei seuraa, että hän olisi uskonnollinen  narkomaani, jonka koko elämä keskittyisi hengellisten suoritusten ympärille, erossa muista ns. lihallisista ihmisistä.

Raamatun mukaan ihmisen hengellisen kypsyyden mittari ei ole se, miten usein hän löytää itsensä seurakunnan kokouksesta, se ei ole edes se, että herää aamuyöllä viettämään laatuaikaa Herran kanssa. Nuo molemmat ovat kyllä hyviä ja arvokkaita asioita. Ihmisen hengellisen kypsyyden mittari on Raamatun mukaan ehkä vähän yllättäen se, minkälaisia ihmissuhteita uskovalla on.

Raamatun mukaan hengellinen ihminen on sellainen, jonka elämässä ilmenee ylhäältä tuleva viisaus, joka on sävyisää ja lempeää. Hänen elämässään ilmenee Hengen hedelmä, kypsänä ja kauniina, riippumatta siitä, miten hän itse tiedostaa asiaa. Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha  jne. Koko makujen kirjo. Hengellisen ihmisen elämässä tulisi myös ilmentyä Jumalalta tuleva voima ja väkevyys. Jumalan lahjoittama väkevyys ilmenee Nehemian mukaan ilona. Ilo Herrassa on meidän väkevyytemme.

Raamattu maalaa meille siis kuvan ihmisestä, jonka elämässä ilmenee kyky iloita, tasapainoiset ja hyvät ihmissuhteet sekä, mikä tärkeintä, halu viettää juhlia ystäviensä kassa. Kymmenyslain mukaan jos me haluamme kunnioittaa Jumalaa, meidän tulisi käyttää vähintään kymmenys tuloistamme iloitsemiseen ja juhlimiseen ystäviemme kanssa.

Perinteinen suomalainen  käsitys hengellisyydestä vakavana jopa vähän masentavana ilottomuutena on voimakkaassa ristiriidassa sen kanssa, mitä Raamattu opettaa. Evankeliumi on sanan mukaan ilosanoma. Siis uudelleen ja nyt huudetaan yhdessä: EVANKELIUMI ON ILOSANOMA! Ja siksi ilo Herrassa on meidän väkevyytemme. Kun Isän rakkauden ilo saa täyttää sydämen, muuttuu sielunvihollisen projekti ihmisen langettamiseksi takkuiseksi. Sen sijaan iloton ja ahdistunut uskova, joka on valmiiksi sisäistänyt roolinsa hengellisenä laskiämpärinä on vietävissä metrin mitan lailla lankeemuksesta lankeemukseen.

Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä laulua kuuluu Juudaan kaupungista ja Jerusalemin kaduilta. Ylkä on tulossa ja me odotamme riemujuhla sydämessämme. Ilo on parasta vastalääkettä valehtelijan viettelyksiin. Meille on tarjolla ilo, tai kuten Jeesus ilmaisi sen, elämä ja yltäkylläisyys. Saamme jäädä väsyneinäkin, epäonnistumisiemme kanssa Isän syliin ja kokea siinä iloa, joka vähä vähältä karkottaa uskovan sydämeltä murheen ja ahdistuksen ja väsynyt virkistyy.

Jumalan kuva

Jos kysyisin sinulta, minkälainen Jumala sinulla on? Mitä vastaisit? Minkälaisen kuvan maalaisit eteeni. Olisiko Jumalasi oman isäsi kaltainen, vai muistuttaisiko hän ennemminkin ukkia? Joillakin jumalan kuva saattaa olla jopa poliisin kaltainen. Jumalan kuva, jonka maalaamme sielumme maisemaan perustuu usein elämänkokemuksiimme ja siksi se on itse kullakin erilainen. Muokkaamme oman jumalan kuvamme vuorovaikutuksessa arvostamiemme auktoriteettien kanssa. Näin on usein jopa meidän Jeesukseen uskovien keskuudessa.

Jumala kielsi kansaansa tekemästä mitään jumalan kuvaa. Jumalankuva kielto esti erilaisten epäjumalankuvien tekemisen valitun kansan keskuudessa, tai ainakin niin olisi pitänyt olla.

Kristittyinä meidän on hyväksyttävä se tosiasia, että voimme tietää Jumalasta vain sen, mitä hän haluaa itse meille ilmoittaa. Ei muuta. Emme saa ryhtyä muokkaamaa jumalan kuvaa mieleiseksemme. Vääristynyt jumalan kuva johtaa vääristyneeseen uskonelämään, joka taas heijastuu suoraan siihen, minkälaista uskovan arki on. Ankaran ja tuomitsevan jumalan omaava uskova elää koko elämänsä ahdistuksessa, jossa kokee olevansa aina vähän vailla, melkein, mutta ei ihan hyväksytty. Ponnistus ja pinnistys muodostuvat uupuvan uskovan elämäntavaksi rauhan ja ilon paetessa kangastuksen lailla aina seuraavan suorituksen taakse.

Aivan kuten minäkuva, niin myös jumalankuva, eli se millaisena näemme Jumalan, vaikuttaa koko elämäämme. Koska jumalan kuvalla on niin suuri vaikutus uskovan elämään, on Jumala suorastaan mustasukkaisen raivokkaasti kieltänyt sellaisten tekemisen. Jumala haluaa, että meillä on hänen itsensä lahjoittama kuva siitä, millainen ja kuka hän on. Jumala on vastannut meidän tarpeeseemme ja kaipuuseemme käsittää hänen olemuksensa antamalla meille ilmoituksen itsestään, oman kuvansa. Jumala antoi meille poikansa Jeesuksen Kristuksen, joka on, kuten Raamattu opettaa Jumalan kirkkauden täyteyden kuva.

Meidät on kutsuttu kiinnittämään katseemme Jumalan kuvaan Jeesukseen. Häntä katsellessamme, sellaisena kuin Jumala sanassaan kuvaa omaa poikaansa, saamme ottaa vastaan oikean ja totuudellisen jumalan kuvan. Kun jumalankuvamme on oikea, saa se myös minäkuvamme oikenemaan ja elämämme muuttuu sellaiseksi, kuin Isä sen alussa tarkoitti. Pääsemme sisälle lapseuteen ja näemme Jumalan kasvoissa laupiaan ja rakastavan Isämme. Enää ei tarvitse paeta kammoten pelottavaa ja tuomitsevaa julmuria, vaan saamme käydä rohkeasti sen Jumalan läsnäoloon, joka sanoo erään profeetan kautta, :”Ajattelin, että te kutsuisitte minua isäksi”.

Jos siis haluat todella tietää, minkälainen Jumala meillä on, niin tutki ja katsele Jeesusta. Tutustu häneen mahdollisimman hyvin. Suostu hänen kutsuunsa, kun hän kutsuu sinua lepoon. Hän rakastaa sinua ja kaipaa saada sanoa sinulle: ”Minä se olen, älä pelkää, minä tulin sinua varten, sinä olet nimeltä kutsuttu, rakkauteen ja iloon. Tule rakkaani, tule levähtäkäämme vähän.”

Kielto tehdä Jumalasta kuvaa on meille Jeesukseen uskoville ilosanoma. Käskyssä on lupaus. Me emme tarvitse itse tehtyjä, vääristyneitä ja kuolleita jumalankuvia, sillä meillä on elävä Jumala, joka haluaa olla isämme ja on antanut itse meille kuvan itsestään. Hän on ilmestynyt keskuudessamme ja kirkastettu pojassaan Jeesuksessa. Siksi saamme olla nyt tässä, kaikkivaltiaan edessä pyytämässä: Isä näytä meille kasvosi, näytä meille Jeesus!

Mitä Jumala siunaa?

On siunausten aika. Kansakuntamme kokoontuu erilaisille hengellisille juhlille etsimään ja saamaan Jumalan siunausta. Siunaus kuuluu kaikille. Niin ajatellaan ja siksi jotkut ovat jopa valmiita siunaamaan niin ostoskeskuksia, kevätkylvöjä, koululaisia kuin samasukupuolisia parejakin. Ajatus siitä, että siunaus kuuluu kaikille on nykyisin niin hyväksytty, että jos rohkenee epäillä väittämän todenperäisyyttä, saa ahdasmielisen fanaatikon leiman.

Raamattu puhuu paljon siunauksesta. Kuten olen kirjoittanut jo aikaisemmin ei siunaus suinkaan ole automaatio, joka tulee jokaiselle ihmiselle synnyinoikeutena, kuten lapsilisä. Siunaus on sidottu kuuliaisuuteen, vaikka nykyaika haluaisikin muuta. Mitä Jumala sitten siunaa? Olen pohtinut sanan äärellä asiaa. Raamattu ei ole asiassa epämääräinen. Jumala siunaa sitä, minkä alku on hänessä itsessään ja hänen alkuperäisessä luomistyössään. Jumala ei siis siunaa mitään sellaista, minkä alku on lankeemuksessa.

Syntiinlankeemus muodostaa tässä asiassa vedenjakajan. Vain se, mikä on Jumalan alkuperäisen ja turmeltumattoman luomisteon mukaista on tänäänkin Hänen siunauksensa alla. Mikään, mikä on lähtöisin ihmisestä ei tätä siunauksen suojaa nauti. Ihmislähtöiset ja lankeemukseen perustuvat asiat ovat kaikki synnin saastuttamia. Niiden lähtökohta on ihmisen lihassa, jonka olemus on vihollisuus Jumalaa vastaan, eikä Jumala siunaa vihollisuutta. Jumala ei siunaa syntiä. Kaikki, mikä poikkeaa alkuperäisestä luomistarkoituksesta on syntiä. Meidän on ymmärrettävä, että keskeinen lähtökohta on Jumalan alkuperäisen luomissuunnitelman mukainen suhde ihmisen ja Hänen välillään.

Kaikkea sitä, mitä Jumala siunasi ennen syntiin lankeemusta, Hän siunaa tänäänkin. Hän siunaa meidän työmme, kun me hoidamme ja vaalimme maata, jonka hän antoi meidän hoidettavaksemme. Hän siunaa kotimme, miehen ja naisen välisen yhteyden, joka perustuu Jumalan yliluonnolliseen luomistekoon. Hän siunaa meitä, jotta voisimme lisääntyä ja olla kaikin tavoin hedelmällisiä, eläen kaiken aikaa katkeamattomassa ja ehyessä yhteydessä häneen, Hänen tahtoaan tehden. Hän siunaa ihmisuhteemme, jotka perustuvat keskinäiseen kunnioitukseen, luottamukseen ja rakkauteen. Hän siunaa meitä elämän yltäkylläisyyteen ja iloon.

Jumala ei siunaa mitään, minkä alku on syntiinlankeemuksessa. Hän ei siunaa itsekkyyttämme, ei sairauksiamme (siunattua syöpää ei ole olemassa), ei sitä, kun haavoitamme lähimmäisiämme teoillamme. Hän ei siunaa seksuaalisia vääristymiämme, ei kotiemme rikkoontumisia, eikä väkivaltaisuuttamme. Hän ei siunaa riistämistämme, eikä ahneuttamme, ei veron kierämisiämme, hän ei siunaa juopumustamme, eikä epäjumalanpalvelustamme, hän ei siis siunaa mitään, mikä on tullut maailmaan ihmisen ja saatanan välisen liiton seurauksena. Ei, vaikka me pyörittäisimme rukousmyllyjämme ja järjestäisimme siunausleikkiteatterihetkiämme. Me emme ole asemassa päättämään mitä Jumala siunaa. Sen sijaan, jos haluamme periä siunauksen on meidän kysyttävä yhä määrätietoisemmin, mitä sinä Isä tahdot, että minä tekisin, että minä tekisin sen mielelläni?

Siunaus on jotain, mistä Jumala päättää suvereenisti itse.  Hän on ilmoittanut sanassaan, mitä hän siunaa. Emme saa asiaa muutettua, vaikka haluaisimmekin. Voimme toki leikkiä, että Jumala siunaa sitä ja tätä, mikä kulloinkin tuntuisi lihasta hyvältä. Lopputulos olisi kuitenkin pelkkä potemkinin kulissi. Hurskas rituaali, tyhjää täynnä.

Niin ja ei, Jumala ei siunaa kaikkia, siunaus ei kuulu kaikille, vaan ainoastaan niille, jotka haluavat ottaa sen vastaan. Siunaus tulee Jeesuksen Kristuksen kautta, kun me annamme elämämme eläväksi uhriksi hänen käyttöönsä. Kuuliaisuus Jumalalle tuo siunauksen, kuuliaisuus, joka saa voimansa rakkaudesta ja joka on uskovan ilo.

Jumala siunatkoon sinua runsaasti läsnäolollaan ja rakkaudellaan, täyttäen kaikki tarpeesi, niin kuin on luvannut sanassaan. Jumala siunatkoon sinun tulemisesi ja menemisesi, iloon asti. Ole siis siunattu ystäväni, veljeni ja sisareni Kristuksessa Jeesuksessa. Jumala rakastaa sinua ja hänellä on sinulle varattuna juuri sinulle sopiva kokovartalo siunaus, ota se rohkeasti vastaan – kuuliaisuuden riemulla.

 

 

Mikä on tärkeintä?

Otsikon kysymys on kysymys, joka tulee vastaan seurakuntapiireissä tavan takaa. Asioiden tärkeysjärjestystä pohdittaessa nousee useimmiten kärkeen evankeliointi. Se on ymmärrettävää, sillä onhan lähetyskäsky sentään viimeinen käsky, jonka Jeesus antaa ennen kuin hän nousee Isän läsnäoloon. Vai onko? Itse asiassa viimeinen käsky taisi olla Jeesuksen kehotus pysyä kaupungissa ja kielto lähteä sieltä ennen kuin Henki vuodatetaan helluntaina. On ymmärrettävää, että lähetyskäsky nousee arvojärjestyksessämme korkealle, mutta se on kuitenkin Raamatun sanan valossa väärä vastaus esitettyyn kysymykseen.

Eräs lainopettaja kysyi kerran Jeesukselta, että mikä on lain korkein käsky. Jeesuksen vastaus tiivisti Jumalan tahdon lopulta yhteen ainoaan asiaan, nimittäin rakkauteen. Jeesus sanoo, että lain korkein käsky on käsky rakastaa Jumalaa, kaikesta sydämestä, sielusta ja mielestä ja lähimmäistä niin kuin itseään. Jeesus sanoo, että tuossa rakkauden kolmoiskäskyssä on laki ja profeetat. Jeesus vahvistaa rakkauden käskyn merkityksen, kun hän asettaa sen opetuslastensa tuntomerkiksi. Keskinäinen rakkaus on kaikkein tärkeintä, sillä siitä meidät tunnetaan Jeesuksen opetuslapsiksi.

Miksi sitten lähetyskäsky on syrjäyttänyt käskyn rakastaa? Rakkaus sentään peittää syntien paljouden ja tekee ihmisistä siedettävämpiä. Lain summa on suhde. Rakkaussuhde. Me emme voi rakastaa Jumalaa tai ihmistä ilman henkilökohtaista ja intiimiä suhdetta. Lähetystyö on toimintaa. Työntekoa. Me voimme tehdä työtä ulkokohtaisesti, tehokkaasti ja tuloksellisesti siten, että miljoonat pelastuvat, ilman että olemme koskaan joutuneet kosketuksiin työmme “kohteiden” kanssa. Työtä voi tehdä ilman intiimiä läheisyyttä, mutta sellainen rakastaminen on mahdotonta.

Jumalan Hengen vuodattama ja vaikuttama rakkaus on lain summa. Rakkaus, joka ei salli meidän olla toimettomina. Huomaamme tämän, että lain täyttymys tulee todeksi vain silloin, kun suostumme rakkauteen, suhteeseen Isän kanssa. Hänen poikansa sanoi, että koko laki täytetään siinä, kun ihminen rakastaa Jumalaansa ja tuosta rakkaudesta käsin lähimmäistään. Lain täyttymys on todellakin intiimi ja läheinen suhde Jumalan ja ihmisen välillä. Kaikki tähtää siihen, että meistä tulisi orjan sijasta lapsia. Lähetystyötä tekevät monet pelastumattomatkin hankkiakseen jäseniä kuolleille kirkoilleen. Lähetystyö ei vaadi uskoa, vaan kykyä toimintaan. Sen sijaan meidän on mahdoton rakastaa, ilman Jumalan Hengen vaikutusta, ilman uskoa Jumalan sanaan, ilman suhdetta Isään, joka ottaa lapsensa syliin ja paijaa terveeksi.

Eräs mahdollinen syy sille, että lähetyskäsky ohittaa arvoasteikoissamme käskyn rakastaa, voi olla se, että me emme tiedä, miten rakastaa. Työtä osaamme kyllä tehdä. Olemme omaksuneet syntisen identiteetin niin vahvasti, että emme uskalla viipyä Isän läsnäolossa. On helpompaa pitää itsensä kiireisenä kuin altistua Jumalan kohtaamisen riskille. Tiedämme sisimmissämme, että emme voi kohdata taivaallista Isää läheisesti, muuttumatta. Muutos pelottaa, erityisesti lihaamme, jonka olemus on vihollisuus Jumalaa kohtaan, loppuun asti. Mikäli annamme lihamme valita, niin se lähtee aina ennemmin kymmeneksi vuodeksi Namibiaan kuin minuutiksi Jumalan läsnäoloon, koska Namibiasta voi selvitä hengissä.

Uskaltautukaamme rakkauteen, lähestykäämme Jumalaa, joka on sanonut haluavansa olla Isämme. Saamme huomata, että Hänen rakkautensa hoitaa meitä ja pääsemme sisälle lapseuteen. Kaiken keskellä voi käydä niinkin, että huomaamme tulleemme lähetetyiksi kaikkeen maailmaan. Emme lähde enää kuitenkaan työtä tekemään ja ansaitsemaan, vaan rakastamaan ja silloin valtakunta täyttyy uskovista, joita rakkaus kohtasi matkalla Namibiaan.

Niin ja se lähetyskäsky on itse asiassa opetuslapseuttamiskäsky, käsky tehdä ihmisistä opetuslapsia, joiden tuntomerkki on rakkaus ja silloin Jeesus on oleva meidän kanssamme aina ajan loppuun asti. Rakkaudessaan.

Mitä tehdä, kun ei tunnu miltään?

Mitä sitten, kun ei tunnu miltään? Ei huvita ylistää, eikä kieli taivu kiitokseen, kun ei tunnu siltä. Teeskentelemäänkö pitäisi ryhtyä saavuttaakseen muiden uskovien hyväksynnän: siinä on normin mittainen mies. Tuttu juttu. Tunne-elämä solmussa ja uskovan vaellus raskasta. Näin voi olla meillä monilla. Törmäsin tuossa muutama päivä sitten ajatukseen, joka antoi aiheen tälle blogikirjoitukselle. Eräs tuttuni totesi puhuttaessa käsien nostamisesta rukouksen aikana (tapa, johon Paavali kehottaa, varsinkin miehiä) ,että  sellainen olisi teeskentelyä, ellei tunnu siltä.

Jäin ajatuksen vangiksi. Onko asia niin? On kaiken aina tunnuttava joltain, ennen kuin voimme toimia. Huomasin, että ystäväni oli samaan aikaan sekä oikeassa, että väärässä, riippuen tarkastelunäkökulmasta. Mikäli ylistämme ja kiitämme tai vaikkapa kohotamme kätemme kokouksessa vain siksi, että vaikuttaisimme hengellisemmiltä kuin olemmekaan tai koska muut odottavat sitä, olemme teeskentelijöitä. Olemme ihmispelon ja hyväksynnän tarpeen orjia.

Jos taas ylistämme, kiitämme ja palvomme siksi, että näemme sanasta, että se on Jumalan tahto meihin nähden Kristuksessa  Jeesuksessa, riippumatta tunteistamme ei kyseessä ole suinkaan teeskentely, vaan uskon teko. Uskon teot ovat tekoja, jotka tehdään useimmiten ennen kuin niitä koskevat tunteet heräävät. On opittava tekemään sitä, minkä tietää oikeaksi vielä kun se tuntuu teeskentelyltä. Teon aitoutta eivät mittaa siihen liittyvät tai sitä edeltäneet tunteet, vaan Jumalan sana, jonka mukaan uskovan tulee ojentautua tunteistaan riippumatta.

Mikäli odotamme kiitollisuuden tunnetta ennen kuin voimme täyttää Paavalin kehotusta kiittää joka tilassa, emme kiitä koskaan. Jos ylistämme vain silloin, kun meillä on korkeat tuntemiset, ylistämme vain harvoin ja lopulta emme ylistä koskaan. Kiitos ja ylistys ovat hengellisesti samaa ainetta kuin uskokin. Me voimme kiittää, vaikka tunteemme ovat syväjäässä. Voimme ylistää, vaikka vaeltaisimme murheen laaksossa, aivan samoin, kuin me uskomme silloinkin, kun ei tunnu miltään.

Jos uskomme perustuu tunteisiin, elämme elämämme tunnehississä ollen yhtenä hetkenä taivaassa ja seuraavana helvetissä, peläten kaiken aikaa, millä hetkellä virta katkeaa. Emme saa siis perustaa uskon elämäämme tunteisiin, muuten olemme ongelmissa. Sen sijaan meidän on perustettava se sanaan, joka on muuttumaton, kuten Jumalakin.

Sana opettaa meitä kiittämään joka tilassa ja ylistämään Jumalan korkeata nimeä. Meidän on otettava uskon askel, sillä usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan ja sen mukaan ojentautuminen mitä ei voi nähdä. Meidän tulee siis ojentautua sen mukaan, mitä emme vielä näe, koe, tunne tai kuule. Meidän tulee toimia, jotta sanan dynamis eli voima vapautuu. Jos me ymmärrämme oikein Raamatun opetuksen siitä, että Jumala elää kansansa kiitosvirtten keskellä, niin meille tulee syvä halu kiittää Isää, koska se tuo Hänen läsnäolonsa keskuuteemme. Elävälle uskolle on luonteenomaista se, että se toimii pelkästään sen perusteella mitä on kirjoitettu. Usko ei tarvitse toimiakseen tunteita, mutta tunteet tarvitsevat uskoa pysyäkseen oikealla paikallaan. Kun me vapautamme uskomme  mm kiitoksen ja ylistyksen kautta tulevat myös tunteet aikanaan mukaan. Jos ei heti, niin sitten huomenna, mutta joka tapauksessa saamme huomata jossain vaiheessa, että jotain liikahti tunnemaailmassamme. Silloin me saamme kokea aitoa hengen synnyttämää iloa ja kiitollisuutta. Saamme kokea tunteita, jotka nousevat sanan inspiroimina hengen maailmoista, kohtauspaikasta, jossa ihminen kohtaa Jumalansa, kiitoksen pauhussa.

Ja kädet nousee vailla vilppiä, rukoukseen, vai mitä miehet?

Siunauksen saaminen ja säilyttäminen

Siunausta, siunausta toivottelevat uskovat toisilleen, erityisesti kun on tullut aika ottaa takki, kerätä tavarat ja lähteä. Siunausten toivotukset ovat niin tavallisia, ettemme todennäköisesti kiinnitä niihin edes enää kunnolla huomiota. Sana on korvannut arkikielessämme sanan näkemiin tai ainakin niitä käytetään usein synonyyminkaltaisesti. Siunausta, tai modernimmin siukkista, toivottelen usein minäkin, erotessani ystävistäni ja lähtiessäni yön pimeyteen, päättyneen seurakunnan kokouksen, lämmöstä ja valosta. Se on niin helppoa, mutta mistä tässä on oikeastaan kyse? Mitä on siunaus ja miten se oikeasti saadaan?

Raamatun tekstien pohjalta olen tullut käsitykseen, että siunaus liittyy jollain tavalla Jumalan mielisuosioon. Siunattu uskova saa paistatella päiväänsä Jumalan hyvyyden ja rakkauden polttopisteessä. Siinä, missä isä ihastelee lastaan on siunauksen virta avoimena.

Siunaus ei ole todellisuudessa lainkaan niin epämääräinen asia, kuin usein tuntuu. Siunauksen periaate löytyy Raamatusta. Se on määritelty tarkasti, ilman tulkinnan varaa.

5 Moos. 28: 1-2: “Jos kuulet Herran, sinun Jumalasi, ääntä ja pidät tarkoin kaikki hänen käskynsä, jotka minä tänä päivänä sinulle annan, niin Herra, sinun Jumalasi, asettaa sinut korkeammaksi kaikkia kansoja maan päällä. Ja kaikki nämä siunaukset tulevat sinun osaksesi ja saavuttavat sinut, jos kuulet Herran, sinun Jumalasi, ääntä.

Siunaus tulee sen kautta, että me kuulemme tarkoin Jumalan puhetta ja teemme sen mukaan, mitä kuulemme. Kuuliaisuus tuo siunauksen. Ehdoton kuuliaisuus. On muistettava, että osittaista kuuliaisuutta ei ole olemassakaan, koska 98% kuuliaisuus on todellisuudessa 100%:sta kapinaa. Kuuliaisuus on rakastavan sydämen tuote ja asenne. Jos meillä on sydämissämme Jumalan Hengen aikaan saama rakkaus Kristukseen ja lähimmäisiimme, ilmenee se ennen kaikkea syvänä ja iloa tuottavana haluna tehdä Jumalan tahto. Rakastava sydän kuuntelee tarkasti, kun rakkaus puhuu.

Vain sellainen ihminen, jonka sydän on taipumaton ja kapinassa voi pitää kuuliaisuutta laillisuutena ja vaatimusten kristillisyytenä. Sen sijaan, joka on syntynyt Hengestä on saanut sydämeensä rakkauden Kristukseen. Eikä rakkaus salli meidän jäädä toimettomiksi.

Siunauksen kokeminen on siis itse asiassa hyvän jumalasuhteen sivutuote. Siunaus on saavutettavissa vasta kun suostumme ottamaan ristimme päivittäin ja antamaan lihamme alttiiksi kuolemalle. Niin kauan, kun haluamme pitää kiinni oikeudestamme päättää itse, olemme siunauksen virran ulkopuolella. Kun siunaus otetaan pois jää jäljelle pelkkä kirous. Kirous ei ole magiaa, eikä taikuutta, kirous ei ole henkivaltojen tuotetta, se on yksinkertaisesti Jumalan siunauksen puutetta. Kirouksen valta on siis helppo murtaa. Riittää kun rakastuu Kristukseen ja muuttuu sanan kuulijasta sen tekijäksi. On parannuksen teon paikka. Olemme uskotelleet, että voimme elää oman tahtomme mukaan ja saada silti Jumalan siunauksen elämäämme. Sen sijaa olemme eläneet kirouksessa kaikista siunauksen toivotuksista huolimatta. Lukekaa ystävät Raamatusta, mitä Mooses puhuu kansalle edellä mainitun paikan jälkeen. Valitettavan moni seurakunnan keskellä elävä ihminen löytää itsensä ja oman elämänsä siitä osasta tekstiä, jossa puhutaan kirouksesta ja sen seurauksista.

Ei ole ihme, että kansamme vaeltaa hilpeässä humalatilassa kohti kadotusta, vaikka meillä on kirkko joka puolella maata, keskellä kylää. Kirkkokaan ei vaivaudu enää kuuntelemaan Jumalaa, eikä ainakaan tekemään kaikessa, niin kuin Hän sanoo. Sen sijaan nyt ratkaisevinta on se, mitä piispainkokous päättää ja kirkolliskokous säätää, siihen on tyytyminen, Jumalankin. Kaiken päälle paimenet, joiden tulisi seistä laumansa edessä suojelemassa sitä susilta kyyristelevät pöytiensä takana peläten, mikä kirkollisverokertymää kohtaa. He pelkäävät seuraavaa eroaaltoa ja yrittävät löytää viisastenkiveä, jolla saada takaisin kansan katoava suosio. Siunataan hiki otsalla ostoskeskuksia, peltoja ja samasukupuolisia pareja, mutta lopputuloksena on lopulta pelkkä kirous ja ahdistus. Rauha on poissa. Yltäkylläisyys katosi takaovesta Eurooppaan ja tilalle tuli Siperian kylmät talvet.

Kuuliaisuus ei ole laillisuutta, vaan toimivaa rakkautta ja elävää uskoa. Jumala kutsuu kansaansa kääntämään sydämensä hänen puoleensa. Jumala kutsuu meitä jokaista, voidakseen siunata ja rakastaa, omaa lastaan. Siunauksen virrat on padottu odottamaan hetkeä, jolloin me käännymme ja teemme parannuksen. Huutakaamme yhdessä Herran puoleen, sillä vielä on aikaa, tuomio on vasta tulossa.

Siunauksen ja kirouksen periaate on täydessä voimassaan tänäänkin. Valitkaamme siunaus, valitkaamme elämä, Isän sylissä ja enkelit riemuitsee!

　

　

Hengelliset kuurosokeat

Olen kirjoittanut aiemmin siitä, miten Jumala haluaa puhua meille ja puhuukin, mikäli suostumme kuuntelemaan. Kuitenkin osa uskovista valittaa jatkuvasti sitä, miten Jumalan ääni ei kuulu. Joissain tapauksissa kyseessä on opetuksen puute. Uskovaa ei ole opetettu Jumalan äänen kuulemisessa. Hän on jäänyt oman onnensa nojaan ihmettelemään, mikä kumma noista kaikista äänistä, joita risteilee päässä, kuuluu Jumalalle? Nyt ei ole kuitenkaan puhe siitä, vaan siitä, miten meillä saattaa olla kuin Israelin kansalla aikanaan erilaisia syitä, miksi emme tosiasiallisesti edes haluaisi kuulla Herran puhetta.

Exoduksen varrella oli tapahtuma, jolloin Jumala puhui koko kansalle. Jumalan vaiettua ihmiset tulivat Mooseksen luo ja pyysivät tätä toimimaan välimiehenä. He eivät tahtoneet kuulla itse Jumalaa, sillä he uskoivat kuolevansa, mikäli joutuisivat edes kerran vielä kohtaamaan Hänet. Merkillistä, eikö totta? Raamattu kertoo, että kansalla oli vielä tuossa vaiheessa tavaroihinsa kätkettynä erilaisia pieniä kultaisia kotijumalia, joita he olivat palvoneet Egyptissä Jumalan lisäksi. Tai oikeammin he olivat palvoneet nimenomaan kotijumaliaan ja muistelivat siinä ohessa kuulleensa juttuja Jumalasta, joka oli yli 400 vuotta aiemmin johdattanut heidät nälkää pakoon Egyptiin. Kansalla oli epäjumalansa matkassa, kun he tulivat kohtaamaan Jumalaa. Tämä siitä huolimatta, että Jumala oli käskenyt heidän pyhittäytyä ennen kohtaamista. Kansa pelkäsi Jumalan ilmestystä, toisin kuin Mooses. On totta, että Jumala ilmestyi pelottavalla tavalla, mutta vaikka kansa vetäytyi Jumalan suorasta kohtaamisesta välimiehen taakse, se joutui elämään ilmiöiden keskellä. Jumalan aikaan saamien ilmiöiden tarkoitus oli luoda heidän sydämiinsä Herran pelkoa.

Kansan sydän oli niin kiinni omissa synneissään, etteivät he yksinkertaisesti kestäneet Jumalan kohtaamista ja hänen ääntänsä. Meille voi käydä samoin. Hyvin alkanut vaellus kohti luvatun maan iloa päättyy kesken matkan kultaisen vasikan palvontaan. Me voimme ajautua tilaan, jossa emme halua kuulla Jumalan ääntä, koska tiedämme jo etukäteen, mitä puhuttavaa Herralla on. Jumalan kohtaamisen hinta on pyhitys. Jos haluamme kuulla Herran äänen, on meillä oltava verellä vihmottu sydän, joka on hylännyt synnin ja kääntynyt rakastamaan Jumalaa. Syntiä rakastava sydän, vaikka uskovaisena esiintyväkin, on sydän, joka ei viihdy Jumalan todellisessa läsnäolossa, eikä kykene ottamaan vastaan hänen ääntänsä. Hengellinen kuurosokeus valtaa mielen. Synti orjuuttaa omansa sumentaen hengellisen näkökykymme siten, ettemme enää näe totuutta, emmekä kuule hänen ääntänsä edes silloin, kun hän haluaisi ohjata meitä lupauksen mukaan: tässä on tie, sitä käykää.

Jumalan äänen kuulemisen edellytys on synnistä luopuminen. Meidän on tehtävä täydellinen pesäero ajatteluun, jonka mukaan synnin kanssa voi flirttailla vaarattomasti vähäisissä määrin. Se on harhaa. Ei ole olemassa vaaratonta syntiä, sillä synnin palkka on kuolema. Jos me haluamme pitää kiinni omista pienistä kotijumalistamme ja helmasynneistämme hellien niitä salaa sydämessämme, on hintana Jumalan läheisyyden menettäminen. Herran ääni vaikenee ja luopumus etenee kuin hapate jauhovakassa. Lopulta, ilman parannusta, on edessä hengellinen kuolema.

Meillä on kuitenkin edelleenkin verilähde avoinna. Saamme halutessamme puhdistuksen kaikista synneistämme. Jos synnin orjuuttama kääntyy Herran puoleen, saa hän kuulla sanat: tule, sillä kaikki on valmistettu. Hän saa huomata, miten Jumalan ääni alkaa taas kuulua, eikä se ole lainkaan kauhistava. Jumalan puhe tulee rakkaaksi, koska hän puhuu rakkaudesta käsin rakkauttaan meidän elämäämme. Siinä saa, entinen luopio, istua Isän sylissä ja jokellella pienen lapsen lailla, ihastellen Isän hyvyyttä ja nauttien yhdessäolosta. Siihen Jumala kutsui Israelin kansaa Siinain vuoren luona ja siihen hän kutsuu meitä tänäänkin, tässä ja nyt.

　

Baabelin pannuhuone

Miksi elämässä tulee toisinaan valintatilanteita, joissa vaihtoehdot näyttäisivät olevan pelkästään huonoja? Jos valitset helpomman, tuskattomamman tien, tiedät joutuvasi tinkimään ainakin vähän kuuliaisuudesta Jumalalle. Kuuliaisen pysyminen silloin, kun sen hinta tuntuu kohtuuttomalta on tilanne, jossa usko punnitaan. Hyvin usein noissa tilanteissa tuntuisi, että häviävän pieni kompromissi riittäisi, niin pieni, ettei Jumalakaan saata kohtuudella odottaa meidän pidättäytyvän kompromissin tekemisestä. Tosiasia on kuitenkin, että juuri pienet kompromissit ovat vaarallisimpia, ne tuhoavat uskon vähä vähältä, huomaamatta. Suuret luopumukset on helppo torjua, mutta vähäiseltä vaikuttava myönnytys tuntuu monin paikoin lähinnä järkevältä.

Pienet kompromissit ovat kuitenkin merkki jostain suuresta, nimittäin sydämen luopumuksesta. Emme voi tehdä kompromissia maailman kanssa muuta kuin luopumalla ensin Jumalasta. Voidaksemme myöntyä, meidän on ensin siirrettävä Jumala hallitsijan istuimelta vähintäänkin pykälän alaspäin oman hyvinvoinnin saadessa ykköspaikan. Luopunut sydän voi kuvitella olevansa edelleenkin uskova sydän, koska onhan Herra toki edelleenkin tärkeällä paikalla, heti toisena, oman lihan jälkeen.

Jumala vie meidät koetuksiin, joissa uskomme koetellaan ja puhdistetaan. Tarkoituksena on saada aikaan usko, joka ei horju edes silloin, kun Jumalan ilmestyminen tuntuu siirtyvän jopa merkittävästi viimeisen käyttöpäivän jälkeiseen aikaan. Tätä saivat kokea mm Martta ja Maria, kun heidän veljensä Lasarus kuoli. Jeesus ilmestyi vasta kun toivo oli mennyt ja Lasarus haisi jo kääreliinoissaan.

Baabelin pannuhuone-kokemus on vastaava, joka kohtasi kerran Danielin ystäviä, jotka eivät suostuneet kumartamaan Nebukadnessarin pystyttämää patsasta. Seurauksena oli kuolema seitsenkertaisesti kuumennetussa pätsissä. Huolimatta siitä, että Jumala tarjosi heille myös mahdollisuutta paeta kokemusta, vartijoiden kuollessa, he eivät livahtaneet paikalta kiitellen Herraa. Pakenemisen sijaan Sadrak, Mesak ja Abed-Nego astuivat vapaaehtoisesti tuleen, joka oli sytytetty heidän tuhoamistaan varten. He tiesivät, että pakeneminen olisi jatkunut hamaan elämän iltaan asti. He olisivat saaneet elää jatkuvassa paljastumisen pelossa. Uskova, joka kaihtaa kuuliaisuutta välttääkseen lihalle epämukavia tilanteita, päätyy pelkäämään paljastumistaan ja häpeämään Herraansa.

Ystävykset eivät välttäneet edessä olevaa tuhoa. Herra ei ilmestynyt viimehetkellä puhaltamaan pätsiä sammuksiin. Sen sijaan he astuivat vapaaehtoisesti kohtaloon, jonka olisi pitänyt olla heidän loppunsa. Sadrak, Mesak ja Abed- Nego saivat Martan ja Marian lailla uuden ilmestyksen Herrasta. Jumala ilmestyi vasta kun kaikki inhimillinen toivo oli loppunut ja katastrofi tapahtunut. Maria ja Martta saivat huomata, että Jeesuksella on elämän ja kuoleman avaimet. Jeesus ei ollut ainoastaan sairaiden parantaja, vaan Jumala, joka kutsuu kuolleet haudoistaan. Samalla tavalla pätsiin heitetyt miehet saivat kohdata Jumalan, joka kykenee auttamaan tilanteessa, jossa tuho on jo tapahtunut. He löysivät Herran sapatin levon keskeltä elämänsä suurinta ahdistusta. Siellä, tulessa, oli Jumala läsnä.

Kun uskaltaudumme kohtaamaan ne ahdistukset, jotka tulevat eteemme siksi, että olemme Jeesuksen Kristuksen opetuslapsia, saamme huomata, että Herra tekee meissä jotain, ihanaa. Hän tuhoaa lihallisuuttamme ja vetää meitä lähemmäs itseään. Kasvamme todelliseen jo totaaliseen riippuvuuteen Kristuksesta. Jokainen tällainen kokemus kantaa siunausta sisällään. Emme voi tietää etukäteen, millä hetkellä ja millä tavalla Herra ilmestyy, mutta voimme oppia luottamaan häneen sittenkin. Hän tulee aikanaan ja varmasti ja kun hän ilmestyy, ei meillä ole muuta tehtävää kuin päästää lasaruksia siteistä ja viettää juhlaa baabelin pannuhuoneessa. Ahdistuksen huone muuttuu ilon ja riemun taloksi, Jumalan läsnäolossa. Ja rakkaus virtaa.