Liike on lepoa

Uskovan elämän keskeinen haaste on löytää oma kasvupaikkansa. Paras paikka olisi tietenkin Jeesuksen jalkojen juuressa, kuten Jeesus totesi kerran Martalle tämän hätäillessä Marian laiskottelua. Lähellä Jeesusta, siellä missä paimeneen on kokoajan katsekontakti ja kuuloetäisyys, on paikka, jossa ainoastaan ihminen pääsee kasvamaan. On kristillinen paradoksi, että kaikki palvelu ja toiminta lähtee levosta ja toteutuu vain levossa. Vasta kun olemme luopuneet omavoimaisesta puuhastelusta ja hiljentyneet Jeesuksen jalkojen juureen katse luotuna häneen, uskomme alkajaan ja täydelliseksi tekijään, voimme kasvaa palveleviksi uskoviksi. Lue loppuun

Kriisillistä uskoa

Olen ihmetellyt jo jonkin aikaa menoa seurakunnissa. Tuntuu siltä, kuin seurakunnan tarkoitus olisi olla lähinnä paikka, jossa viihdytetään, tai passivoidaan uskovat maitoruualla eläviksi, hengellisiksi invalideiksi. Ihmiset, joiden olisi pitänyt jo aikaa sitten tulla toisten opettajiksi, kuten Heprealaiskirjeen kirjoittaja osuvasti sanoo (Hepr 5.), ovat jatkuvasti maitoruuan tarpeessa. Hengellinen tuttipulloruokinta saa aikaan vain hengissä pysymistä, jos pitkän päälle sitäkään. Ongelmaksi muodostuu ravinnon yksipuolisuus ja sitä seuraava vakava puutostila kaikkine seurauksineen.

Seurakunnan ei tulisi olla paikka johon mennään katsomaan, miten pappi selviytyy päivän tai viikon roolisuorituksestaan. Seurakunta ei ole itse asiassa paikka ollenkaan. Se on Jumalan lasten yhteen tuleminen ja voi sellaisena toteutua missä tahansa kahden tai kolmen kohdatessa. Lue loppuun